Hyvä, paha ihmislaji

Ajattele, jos meillä olisi käytössä laite, jolla voisi lukea hyvän ja pahan ihmisistä. Valheen ja totuuden. Vähän niin kuin viivakoodinlukija. Mitä luulet, millaiseksi maailma muuttuisi? Puhtoiseksi ja hyväksikö?

Entä jos kaikki tekemisiämme säätelevät lait ja normit poistettaisiin, mitä silloin tapahtuisi? Jäisikö jäljelle vain rahan moraali ja vahvemman oikeus? Muuttuisiko maailma täysin pahaksi?

Ihminen on aikojen kuluessa kehittänyt hämmästyttävän määrän erilaisia työkaluja hillitsemään itseään. Lakeja, sääntöjä, moraalin, etiikan, tapakulttuureita ja käsittämättömän määrän uskontoja ja uskomuksia. Olemme keksineet hyvän ja pahan, syyt eläessä ja seuraukset kuoleman jälkeen sekä järjettömän määrän mielikuvituksellisia pykäliä ja rangaistuksia pitääksemme itsemme ja toisemme aisoissa. Ja jos minulta kysytään, myös toteuttaaksemme julmuuttamme hyväksytysti, josta ihan vain yhtenä pikku esimerkkinä sahausteloitus. Kuulin siitä ensimmäistä kertaa Turun linnassa, kun osallistuin keskiaikaisista kidutustavoista kertovalle kierrokselle joskus vuosia sitten.

Täällä sivistyneissä länsimaissa sahauskuolemaan tuomittu ripustettiin pää alaspäin roikkumaan ja aloitettiin sahaaminen jalkovälistä. Tarkoitus oli halkaista tuomittu elävältä mahdollisimman pitkälle, koska pään roikkuessa alaspäin aivot saivat riittävästi verta tajunnan säilyttämiseksi. Sivistymättömässä Aasiassa, joka käsitykseni mukaan oli noihin aikoihin tunnettua aluetta pelottavasta brutaaliudestaan liittyen ihmisen kiduttamiseen, sahausteloitus aloitettiin kuitenkin päälaelta.

Niinpä, pää kuin pää, armollisuutta kummastakaan tavasta ei löydy pätkän vertaa. Eikä armo ilmestynyt ihmiskunnan keskuuteen itsestään myöhemminkään, vaan sitä varten piti säätää taas uusia ja uusia lakeja, istua neuvotteluissa kansakuntien kesken, laatia iso läjä kansainvälisiä sopimuksia ja lyödä tuhannesti kättä päälle, että nyt koetetaan hei oikeesti käyttäytyä inhimillisesti.

Mietipä sanaa inhimillisyys, mitä se on? Sanakirjan mukaan se on jotakin ihmisiin liittyvää, ihmiselle soveltuvaa, ihmisarvoista, humaania, normaalien käytöstapojen mukaista ja säädyllistä.

Anteeksi, mutta minua naurattaa se, että ihminen lajina liitti itseensä tämän sanan ja väittää sen ihan pokerinaamalla kuvaavan itseään. Onko ihminen millään tavalla sitä, mistä tämä hieno sana kertoo? No ei taatusti ole. Ihminen on kammottava peto, joka on halki historian pysynyt edes jollakin aisoissa yrittämällä voittaa oman perusluonteensa pakolla ja pelolla. Määräyksillä, rangaistuksilla, häpeän uhalla ja helvetin lieskoja kuvittelemalla.

On meissä tietenkin hyviksiäkin, yksilöitä. Mutta jokainen hyviksistäkin tietää, miten paljon helpompaa olisi lyödä hanskat naulaan ja lakata vastustamasta sitä, mikä puskee läpi luonnostaan.

Olen pohtinut pikkutytöstä pitäen, miksi asiat ovat täällä maailmassa aivan totaalisen nurinkurisesti. Että miksi rakentaminen on niin paljon vaikeampaa ja hitaampaa kuin hajottaminen. Miksi lyötyä lyövät kaikki muutkin. Miksi valehtelu on helpompaa ja usein vielä uskottavampaa kuin toden puhuminen. Miksi lähelle on niin vaikea nähdä ja kiipeäminen on hankalampaa kuin putoaminen. Miksi omana itsenä oleminen vaatii niin paljon suurempaa rohkeutta kuin roolien vetäminen. Miksi ihmiset parjaavat toisiaan enemmän kuin kehuvat, miksi rakkaus sattuu mutta viha ei. Miksi oikeus häviää niin helposti vääryydelle. Miksi ihmiset tuntevat itsensä niin paljon useammin arvottomiksi kuin arvokkaiksi. Miksi kännissä on kivempaa kuin selvinpäin. Miksi lyöminen käy yksinkertaisemmin kuin halaaminen, miksi anteeksi pyytäminen ja omien virheidensä myöntäminen on niin vaikeaa.

Näitähän esimerkkejä voisi luetella loputtomiin, eikä neljäkymmentä vuotta pohtimista ole tehnyt minua hullua hurskaammaksi, eli tarjonnut minkäänlaista vastausta näiden nurinkurisuuksien syihin. Ihmettelyn aiheiden lista sen sijaan on kasvanut vuosi vuodelta. Että sotiiko yrittäminen luonnonlakeja vastaan, pitäisikö panna kaikki vaan paskaksi ja alkaa käyttäytyä, kuten ihmisapinalle on luontaisinta.

Mieti minkälainen maailma olisi olla ja elää, jos asiat olisivat toisinpäin.

Tiedätkö, itse en usko, että mikään ihmevempele hyyvyden ja pahuuden tunnistimineen auttaisi tähän sotkuun. Veikkaan, että se itseasiassa vain pahentaisi tilannetta, koska ihmiskunnalle ei jäisi enää mahdollisuutta näytellä inhimillistä, kun valhe paljastuisi heti totuudesta. Lienee parempi vaihtoehto, että sellaiset laitteet jätetään keksimättä, ettemme revi toisiamme riekaleiksi. Että me ihmislajina edes leikimme pystyvämme saavuttamaan yhdessä sopimamme jalot päämäärät, kuin että heitämme homman aivan läskiksi. Että pidämme yhteistuumin pystyssä inhimillisiksi nimeämiämme hienoja tavoitteita - paljon hienompia kuin me itse. Ja katsomme itseämme peilistä ihastuneina kuin alaston keisari uusia vaatteitaan.

Koska sellainen vempele saisi meidät repimään lakimme, purkamaan sopimukset ja hylkäämään uskontomme. Tajuaisimme, ettei meistä ole tähän, ei kokonaisena ihmiskuntana. Muutama hullu toki yrittäisi, heittelisi pimeyteen valonpisaroita kunnes tulisi joko tapetuksi tai kuivuisi kuoliaaksi kaiken valonsa luovutettuaan.

Jatketaan siis loputtomia kenraaliharjoituksiamme. Pari totuudenpuhujaa jos tässä näytelmässä murskautuu jalkoihin, mitä siitä. Emmehän kuitenkaan sahaa ihmisiä enää hengiltä ja muutenkin olemme loppujen lopuksi tosi tosi kunnolla verrattuna esimerkiksi valkohaihin.

Ja jos usko pettää, luetaan Eino Leinoa:

"Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk' ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä; miss' ihmiset tuntevat tuntehin, siellä lähell' on Jumalakin."

Parempaa uutta vuotta 2017. :)

Rauhallista joulua!

Joulu, mikä ihana pieni levähdystauko arjesta. Poissa kaikki stressi ja kiire, saa vain olla. Lyhyeksihän tämä hengähdystauko jää tällä kertaa, mutta on se jotain silti aikana, jolloin maailma ja varsinkin kassakoneet ovat auki 24/7.

Itselläni on jo glögilasi kädessä. Tekisi mieli täräyttää suu puhtaaksi yhdestä sun toisesta asiasta. Mutta on melkein joulu, ehkä edes kerran vuodessa voi antaa vaan olla. Ottaa parempi asento sohvalla, myllätä vähän spotifyta ja panna kaiuttimet iltavuoroon.

Nat King Coke Trion All I Want For Christmas. Pentatonixin Mary, Did You Know? Michael Bublen I'll Be Home For Christmas ja Frosty The Snowman. Newsongin The Christmas Shoes. Kurt Nilsenin Walking In The Air. The Poguesin Fairytale of New York.

Leppoisaa joulua, toivottaa Vatula!

Some-karkuruuksia ja tuumaustaukoja

Kaksi kaveriani on häippäissyt Facebookista lyhyen ajan sisällä. Ennustan, että näiden lähtöjen määrä kasvaa rytinällä lähitulevaisuudessa. Väki kaipaa hengähdystaukoa.


Ensimmäinen kaverini perusteli lähtöään sillä, ettei Facebook anna ihmisistä todellista tietoa, vaan jokainen rakentaa siellä itsestään pelkkiä kauniita kulisseja. Että some harhauttaa, sillä sitä saattaa luulla tietävänsä kaverinsa elämästä paljonkin, kunnes palaa tajuihinsa  ja huomaa, ettei ole vaihtanut oikeasti sanaakaan kyseisen henkilön kanssa esimerkiksi puoleentoista vuoteen.


Toinen Facebook-karkuri taas koki ihmisten tunkevan vihanaiheineen ja mielipiteineen jatkuvasti iholle niin, että koko ajan olisi pitänyt olla itsekin vihainen jostakin. Että tuntui kuin happi olisi loppunut, koska ei hän halunnut tietää ihmisistä sitä kaikkea.


Tänään eräs tuttuni kuvaili, ettei voi puhua elämäänsä vaikuttavista oleellisista asioista läheistensä välille luodussa suljetussa keskusteluryhmässä, koska kukaan ei kuuntele siellä ketään ja kaikki puhuvat päällekkäin vain omista asioistaan. Hän oli sitä mieltä, ettei ryhmällä ole mitään virkaa, eikä ainakaan järjellistä sellaista. Että kun taskuun unohtuneeseen kännykkään on paukahtanut 200 uutta viestiä, kuka hullu ne jaksaisi kahlata läpi ja vielä ehtisi poimimaan niistä sen merkityksellisen ennen seuraavaa 200 viestiä.


Niinpä. Uskon, että aika moni meistä tunnistaa nuo tunteet. Olemme tukehtua informaatioon, se tunkee sisään jokaisesta ruumiinaukosta ja täyttää meidät tuntemuksien koko sateenkaaren kirjolla.


Uutisia, viestejä, päivityksiä. Jokainen ihminen on lähteenä siinä tulvassa, jokainen organisaatio, yritys, viranomainen, joukkotiedotusväline, päättäjä, poliitikko, julkkis ja joka ikinen hiton maailmankolkka. Kanavat tuuttaavat uutisia, kuvia, videoita, kannanottoja, tiedotteita, keskusteluja ja analyysejä. Kaikki huutavat päällekkäin, allekkain ja lomittain.


Yksi vauhkoaa yhä delfiineistä, toinen vaatii rajoja kiinni, kolmas vetoaa eutanasian puolesta ja neljäs vastustaa kansalaispalkkaa. Joka puolella on hätää ja kärsimystä, yhtenä päivänä pitää surra pommitusten silpomia Aleppolaisia, toisena terroristien uhreja Ranskassa, kolmas päivä liimaa verkkokalvoille aivosyöpään kuolleen nuoren viimeisen hymyn. Danny ja Erika tunnustavat suhteensa, Saara Aallon voitosta pitää iloita ja sitten on vielä mietittävä, mitä venäläisdiplomaatin ampuminen Turkissa tarkoittaa maailmanpolitiikalle sekä järkyttyä Berliinin iskusta. Samaan aikaan kaveri jakaa kuvaa joulukuusesta, toinen koiran kipeästä silmästä ja kolmas päivittää odottavansa vihdoinkin lasta samaa sukupuolta olevan kumppaninsa kanssa.


Olen jo kauan ollut sitä mieltä, että tervetuloa vaan globalisaatio ja reaaliaikaisuus joka helvetin asiassa, mutta ihminen ei tähän pysty. Ihminen ei kykene pysymään perillä koko maailmasta, puhumaan satojen muiden ihmisten kanssa samaan aikaan ja tuntemaan täysillä sitä kaikkea, mitä tämä aika tunne-elämältämme vaatii.


Ei joka hetki voi osallistua, ratketa riemusta, vastata kommentteihin, järkyttyä ja surra. Ei joka sekunti voi olla sielu auki kaikkiin ilmansuuntiin ja antaa maailman tuulla suoraan sisuksiinsa riippumatta siitä, mitä tapahtuu, missä tapahtuu, miksi ja kenelle.


Jokainen asia ei voi olla tärkeä, ihmisen  psyyke ei kestäisi sellaista.


Tämä digijuttu on mennyt aika lailla kiskoiltaan. Putosimme  kylmiltämme jäiden sekaan uimaan. Kukaan ei ehtinyt harjoitella tai tiennyt, millaiseksi tämä kaikki muotoutuu. Ja nyt me teemme niin kuin kaikessa aina, yritämme parhaamme mukaan räpiköidä mukana ja selvitä. Vaikka ahdistaisi kuinka, emme kyseenalaista, sillä eihän uutta aikaa  voi perua.


Mutta hei, tämä kaikki ei ole pakollista. Elämässä, myös virtuaalipuolella, saa painaa jarrua ja miettiä uudestaan. Tarkastella kriittisesti sitä, mitä omalla feedillä juoksee ja työntää paska sinne minne se kuuluukin eli roskikseen. Deleteä vaan kaikelle, mikä tuottaa pahaa mieltä. Ja jos digisiivous ei auta, voi vetäytyä aivan vapaasti tauolle tai kokonaan ulos somesta. Siihen ei tarvita passia tai viisumianomuksia, että pääsee taas kasvokkain kahville tai viinilasin ääreen itselleen merkityksellisten ihmisten kanssa.


Eräs kaverini ei ole alunpitäenkään suostunut näihin ”some-hörhötyksiin” ollenkaan mukaan ja viettää silti täysin onnellista elämää, uskokaa tai älkää. Välillä hän naureskelee sitä, että ihmiset soittelevat hänelle tohkeissaan kertoakseen, mitä järkyttävää Facebookissa taas kohistaan.


Veikkaan, että some-vetäytymiset lisääntyvät lähiaikoina urakalla. Ensireaktioiden aika on ohi, nyt kansa tahtoo vetää keuhkot täyteen reaalimaailman raikasta talvi-ilmaa ja pohdiskella omaa strategiaansa tietoverkkojen infotulvassa. Se löytyy, kunhan annamme itsellemme hieman tilaa tuumiskella.

Lujaksi kasvamisesta

"Kun ihminen on säröillä, valo pääsee helpommin sisään." Hienosti sanottu, vai mitä. Kuulin tämän viisauden ensi kertaa tällä viikolla ja löysin siitä samankaltaista sisuksiini ryöppyävää voimaa, kuin Tommy Tabermannin pohdinnasta: "Kuinka monta kiveä voi niellä ennen kuin muuttuu kallioksi?" 

Niinpä, väitetään mitä tahansa, rikki meneminen ei ole heikkoutta vaan pikemminkin lujaksi kasvamista.

Ehjät ihmiset ovat tylsiä. Kuka jaksaisi sellaisten tyyppien seuraa, joille ei ole koskaan tapahtunut yhtään mitään. Sehän on kuin istuisi iltateellä hautajaisia varten meikattujen ruumiiden kanssa, mykkien ja merkityksettömien. No joo, viihdyttäisihän se ehkä ensimmäiset viisi minuuttia, voisi ottaa selfieitä poski kiinni monttumatkalaisten naamoissa ja lyödä kuvat instagramiin maailman pällisteltäväksi. Toki se pitäisi tehdä äkkiä, ennen kuin delaisi itse tylsyyteen.

Itse pidän paikatuista ihmisistä. Rosoisista, elämän ruoskimista. Ihmisistä, jotka ovat kolunneet rotkonpohjia ja huippuja, juhlineet menestystä ja rämisseet naamalleen katuun kaatosateessa. Tehneet virheitä, jotka voidaan kirjoittaa pienillä ja isoilla alkukirjamilla. Ihmisistä, jotka ovat seisoneet horjuvin jaloin ja joutunet pyytämään apua. Jotka ovat täynnä kolhuja, klommoja ja säröjä, arpeutuneita tai aukinaisia. Jotka piilottelevat vaatteidensa alla avohaavoja ja pyyhkivät salaa takinkaulukseen kyyneleitä ruuhkabussissa. Hymyilevät sopimattomille vitseille ja ajattelevat luvattomia. Haaveilevat karkaamisesta, rajojen ylittämisestä, ranttaliksi panemisesta. Ja tekevät, mitä tahtovat.

Veikkaan, etten ole mikään poikkeus, että iso osa ihmisistä pitää toisissaan enemmän vioista kuin täydellisyydestä, jos siis oikein ryhtyvät asiaa ihan rehellisesti pohtimaan. Siihen nähden onkin häkellyttävää, että täydellisyys on kuitenkin se kuva, minkä me haluamme antaa itsestämme toisillemme. Nätti pintakiilto, johon haluamme itse uskoa ja johon toivomme kaikkien muidenkin uskovan.

Markkinamiehet hoksasivat tämän ihmislajia vaivaavan paradoksaalisen käyttäymismallin iäisyydet sitten ja muuttivat myyntivaltiksi, joka jyskyttää kuin painokone euroja kauppiaiden taskuihin vuodesta toiseen. Täydellisyyden nimissä ihmisille on mahdollista nimittäin kaupata ihan mitä tahansa, jopa virheitä. Nättiä naamaa, peppua, huoliteltua ulkomuotoa, kivaa asuntoa, venettä, auvoista parisuhdetta, oikeanlaista statusta työpaikkoineen ja julkisivuvelkoineen, mallia parhaasta poliittisesta toimitavasta ja koko elämässä olemisen piparkakkumuottia. Ja koska virheitäkin toki tarvitaan, jotta täydellisyys näyttäisi hyvältä, rahamiehet keksivät myydä rustiikkia, kierrätystä, reikiä uusissa farkuissa ja elämänmuotoja, joissa virheet ovat silleen juuri hipsteristi oikeanlaisia.

Ihan oikeesti hei, eihän tässä hommassa ole yhtään mitään järkeä. Olemme täynnä epätäydellisyyttä, pidämme siitä toisissamme, mutta leikimme jatkuvasti, että olemme jotain muuta ja paheksumme, jos joku kieltäytyy tästä pelistä ja on vain sitä mitä on.

Alan olla jo vanha akka. Olen ollut melkomoisen suorasukainen aina ja yrittänyt suunnilleen syntymästäni saakka pitää suutani enimmäkseen kiinni, ettei epätäydellisyyteni häikäisisi, kuin vahingossa päälle unohtuneet pitkät ajovalot pimeällä tiellä vastaantulijoita. Vuosi vuodelta olen ollut yhä kyllästyneempi tähän touhuun ja nyt huomaan, etten enää välitä olla mukana tässä leikissä. Olen tällainen kuin olen, ja jos se ei kelpaa, aivan sama.

Monesti oikeussaleissa mietin, että olisi hienoa, jos kaikista paheksunnan aiheista ja virheistään voisi maksaa tuomiolla niin kuin rikolliset tekevät ja olla yhteiskunnan langettaman rangaistuksen jälkeen vapaa. Sovittaa syntinsä kertaheitolla, sen että syntyi sellaiseksi ja tällaiseksi, ihan perkeleen epätäydelliseksi. Ettei sitä paheksunnan kivirekeä tarvitsisi raahata koko elämäänsä perässään, kun ei edes murhasta annettava elinkautinen vankeusrangaistus ole oikeasti koko elämän mittainen.

Minussa on säröjä, joista valo paistaa sisään. Olen niellyt kiviä enemmän kuin jaksan laskea. Olen tehnyt valtavia virheitä. Mutta minä pidän valosta sisälläni ja siitä, että alan olla jo niin suuri kivi, että minua voi hyvällä syyllä alkaa kutsua kallioksi. Minä haluan olla tällainen kuin olen, seistä vankkumatta omilla sijoillani, vaikka ympärilläni puhkeaisi ydinsota tai kaikki muut tulisivat hulluiksi.

Se on jo hyvin lähellä sitä lujuutta, johon matkalipun saa vain särkymisen kautta.

#kehäraakki #väsyttää

Kipeitä luopumisia

Miksi ihminen pelkää muutosta. Miksi luopuminen sattuu. Miksi tuttu on turvallista, niin turvallista, että sen alkaa uskoa olevan sitä ihan kaikkein parasta itselleen. Että on pidettävä kaikesta kiinni, toimittava niin kuin aina on toimittu, oltava sellainen jollaisena ihmiset pitävät.

Ihminen on jumittuja, siitä se johtuu. Kuin muurahainen, joka harhailee päivästä toiseen pitkin metsänpohjaa ja haalii mukaansa jokaisen tikun ja neulasen kasvattaakseen kotikekoaan suuremmaksi ja suuremmaksi. Törmäämme kaikenlaiseen ja enimmäkseen ihan sattumalta, löydämme mukavan asuinalueen, asunnon kahdella vessalla, unelma-auton, hyvännäköisen kumppanin, mutkattomia naapureita, ystäviä sieltä sun täältä, työpaikan, hauskoja harrastuksia ja saamme lapsia, design-lampun ale-hintaan ja perintönä hyllyt notkolleen vanhaa Arabiaa. Keräämme kaikkea tätä kamaa niskaamme kuin muurahainen aluskasvillisuuden seasta löytyviä roskia. Ja jostakin syystä joka kerta jotakin uutta saadessamme liitämme sen osaksi käsitystämme siitä, mikä on välttämätöntä elämässämme.

Keko kasvaa, tietenkin, ja mitä isompi elämänläjästämme tulee, sitä huonommin happi yltää sinne jonnekin sisuksiin, jossa istumme tuo roinakasa yllämme. Olemme jumissa. Emme voi hengittää, mutta emme toisaalta myöskään irroittaa ainuttakaan osaa tästä vaivalla rakennetusta kokonaisuudesta. Vaikka itkettäisi, vaikka iho kukkisi näppylöistä.

Ihmisen olisi terveellistä vastata tasa-ajoin elämässään kysymyksiin siitä, kuka hän oikeastaan on, mitä hän todella tarvitsee ja haluaa. Että onko elämässä lopulta kuinka monta sellaista asiaa, joka tekee hänet onnelliseksi. Että ovatko hänen niskaansa sovitetut roolit oikeasti sitä mitä hän on, vai onko oleminen lipsahtanut ulkopuolelta tulevien odotusten mukaan elämiseksi.

Hienoa, jos tämän tsekkauksen jälkeen voi todeta: "Olen onnistunut."

Mutta ei ole myöskään pakko haluta ja tarvita loppuelämänsä ajan samoja asioita. Keko ei ole mikään itsestäänselvä turvapaikka, sen alle voi pahimmassa tapauksessa tukehtua.

Minulla tuo tukehtuminen taitaa olla aika lailla konkreettista tällä hetkellä, ainakin lääkärini mukaan. Musta kissani Wilson on asunut luonani 11 kuukautta. Hän makaa kyljessäni ja kehrää parhaillaankin, käteni yltää hankalasti hiirelle hänen ylitseen. Wilson siristelee keltaisia silmiään, mikä tarkoittaa kissojen kielellä kiintymystä ja hyvää oloa.

Mutta minulla vaikeita astmaoireita, keuhkoputkentulehdus, kurkunpääntulehdus ja poskiontelotulehdus. Oireeni vain jatkuvat ja jatkuvat, vaikka syön lääkkeitä muovikassillisen päivässä. Lääkärin sanoo, että kaikki on allergian syytä, eikä hän voi määrätä jatkuvasti isompia annoksia ja uusia kuureja.

Luulin, että Wilson on hyvä asia, vaikka näin ei ollut. Tarvitsen happea. Kirjoitan tätä surullisena, sillä luopuminen tekee kipeää.

Selkäranka-asiaa sananvapaudesta

Päivän yksi puhuttavimmista aiheista oli Ylen journalistien Jussi Erosen ja Salla Vuorikosken irtisanoutuminen työstään journalistisista syistä. Molemmat kertoivat perusteikseen, että heidän sananvapauttaan on rajoitettu. Se on vakava väite 2010-luvulla sananvapauden mallimaa Suomessa.

Ihailen ihmisiä, jotka toimivat periaatteidensa mukaan, vaikka se merkitsisi henkilökohtaisia vaikeuksia. Toimeentulo ei ole sivuseikka yhdenkään ihmisen elämässä,  joten en usko tällaisten päätösten syntyvän tyhjästä.

Tämä kirjoitukseni on kannanottoni sananvapauden ja riippumattoman journalismin puolesta. Se on hatunnosto jokaiselle rohkealle toimittajalle, joka taistelee näiden asioiden puolesta jopa vastoin omaa henkilökohtaista etuaan.

Sillä kyse on selkärangasta. Journalistien, sananvapauden ja koko demokraattisen yhteiskunnan selkärangasta.

Selän muodostavat nikamista koostuva selkäranka ja tukilihakset. Selkä on merkittävin ryhtiin vaikuttava ruumiinosa. Selän tehtävä on pitää ihminen pystyasennossa ja kannatella päätä. Niin päätä kuin pystyasentoa tarvitaan kipeästi journalistin työssä, joten voisi todeta, että selkäranka on journalistille välttämätön.

Selkävammoista yleisin on venähdys. Venähdys syntyy usein äkillisestä liikkeestä, kun esimerkiksi journalistia vaaditaan säntäilemään ristiriitaisten ohjeistusten mukaisesti. Kenen tahansa ryhtiä saattaa huonontaa hetkellisesti selän venähtäminen, mutta pysyviä vaurioita tilanne ei jätä. Se on harmillinen ja kipeä vaiva, mutta paranee ennalleen yleensä muutamassa viikossa.

Murtumia taas on kahdenlaisia, merkittävän ulkopuolisen voiman tai iskun synnyttämiä ja itsekseen kuluman yhteydessä muodostuneita. Jälkimmäiset syntyvät yleensä hiljalleen kasvavan taakan alla ikään kuin huomaamatta, kun ranka alkaa painua kasaan. Usein vasta kipu paljastaa vääristymän selkärangassa. Kunnollisen hoidon avulla enempi rangan vääntyminen on mahdollista estää, ja jo syntyneetkin virheet voidaan sen avulla monesti parantaa.

Kova ulkopuolinen isku tai paine aiheuttaa selkärankaan usein trauman, jonka syntytapaa leimaa tyypillisesti arvaamattomuus. Tällaisessa tilanteessa on melko sattumanvaraista, miten pahasti ranka vaurioituu. Jos hyvin käy, vammasta on mahdollista toipua. Ryhti saattaa jäädä kuitenkin pysyvästi kieroksi.

Pahimmassa tapauksessa selkärangan suojaama selkäydin vaurioituu. Seurauksena voi olla pysyviäkin toiminnallisia vikoja ja häiriötä, kuten pistelyä ja tunnottomuutta – molemmat hyvin invalidisoivia journalistin perusoireina. Ryhtinsä menettänyt journalisti on yhtä kuin juna ilman kiskoja, presidentti vailla valtiota tai demokratia ilman sananvapautta.

Selkäytimen vakavat vauriot tässä ammattikunnassa saattavatkin johtaa paitsi  journalistin, myös koko journalismin kuolemaan.

Vapaaehtoistyönhakijana hylätty

Haluan osallistua vapaaehtoistyöhön, mutta työpanostani hyljitään. Vapaaehtoisjärjestöjen näkökulmasta olen hyödytön useistakin syistä, joista merkittävimpiä ovat säännöllinen päivätyö ja uskonnottomuus.

Jos olen väärässä, oikaise ihmeessä.

Olen kahlannut viimeisen vuoden aikana läpi eri kolmannen sektorin hyväntekeväisyys- ja avustustoimijoita ja kasannut kelvollisuudestani seuraavanlaisen kokonaiskuvan.

1. Paras tapa auttaa on antaa rahaa. Kasvoton lahjoittaja on vähiten vaivaksi ja eniten hyödyksi.

2. Vaate- ja tavaralahjoitukset ovat myös ihan ok. Jos tajuan antaa sitä mitä tarvitaan, silloin kun tarvitaan. Pestynä, viikattuna ja mielellään mahdollisimman käyttämättömänä.

3. Seuraavaksi eniten hyödyksi voin olla keräämälle järjestölle lisää rahaa. Suositelluin vapaaehtoisosallistumisen muoto hyväntekeväisyysjärjestöjen puolelta on lipaskeräys. Purkki käteen ja kadulle kerjäämään hyvän nimissä.

4. Ulkomaille auttamaan. Siellä ollaan tosi hädässä. Olisi erittäin jaloa panna pillit pussiin täällä kotimaassa, ottaa vähän palkatonta ja lähteä raivaamaan viidakkoa.

5. No jaa, onhan täällä kotimaassakin työtä, jos vaan joku oikeasti haluaisi auttaa. Voisi esimerkiksi pitää seuraa yksinäisille vanhuksille ja auttaa asioinnissa sekä ulkoilussa. Käydä kerran viikossa leipomassa syrjäytymistä ehkäisevissä kohtaamispaikassa. Auttaa vähävaraisten ruokajakelussa, pakata kauraryynejä, leipäpaketteja ja jogurttipurkkeja muovikasseihin - senhän nyt osaa kaikki.  Harmi vaan, että kaikki tämä on mahdollista ainoastaan päiväaikaan, silloin kun työtätekevät ovat töissä. Sitä paitsi ei ikäihmisten ystäväksi noin vain ryhdytä - ensin pitää käydä ystäväkurssit ja sen sellaiset. Kursseja järjestetään harvoin, ja pääasiassa päiväsaikaan eli silloin, kun työtätekevä on töissä. Sama juttu ensiapukurssien kanssa, jos sattuisi kiinnostamaan esimerkiksi partiointi katutapahtumissa ja festareilla. Mutta kunnon vapaaehtoinen jää tietenkin pois työstä voidakseen olla vapaaehtoinen. Niin tämä maailma pyörii.

6. Lapset, huumeidenkäyttäjät ja mielenterveysongelmaiset näyttävät pitävän sylin auki jokaiselle, joka haluaisi tarjota työpanoksensa edes hetkeksi heidän käyttöönsä. Itse en valitettavasti jaksa jatkaa vapaa-ajalla työaiheiden parissa, siksi kaksi viimeksi mainitsemaani ovat poissa omista luvuistani. Jos ei koe lapsia omaksi vahvuusalakseen - niin kuin en enää itse oikein koe, voi mennä pesemään esimerkiksi ikkunoita SOS-Lapsikylään. KIITOS SOS-Lapsikylä, ensimmäinen paikka, joka toivottaa työpanokseni vilpittömästi tervetulleeksi tyyliin: Kerro sinä mitä osaat, me keksimme sinulle kyllä käyttöä!

7. Todella merkittävä osa ihmisten perustarpeisiin, kuten ravintoon, vaatteisiin, asumiseen ja lähimmäisyyteen keskittyneestä avustustyöstä on uskonnollisten toimijoiden harteilla. Noloa meille uskonnottomille, niin kuin inhimillisyys edellyttäisi uskoa Jumalaan. Voin tehdä vapaaehtoistyötä minkä tahansa uskontoryhmän riveissä, ei siinä mitään. On kuitenkin jokseensakin kiusallinen ajatus, että jos avustuskasseihin pitäisi yrittää pakata eilisen leivän lisäksi läjä herran sanaa ja uskoa. Sitä paitsi vapaaehtoisen uskonnottomuus näyttäisi olevan riesa myös näille hengellisille toimijoille, vähän niin kuin olisi koko ajan potentiaalinen petturi riveissä. Näin minuun on ainakin suhtauduttu.

Noh, en aio luovuttaa. Selailen edelleen nettiä ja etsin tilaisuutta olla hyödyksi. Jeesus tuskin panee pahakseen, että ilmoittauduin mukaan Operaatio ruokakassin toimintaan. Hengellistä tai ei, sinne työnnän seuraavaksi nenäni. Evankelisluterilaisesta kirkosta sainkin jo tarpeekseni, joten kokeilen näitä vapaaseurakuntia siis seuraavaksi. Pari vuotta sitten ilmoittauduin nimittäin Turun diakoniakeskukseen vapaaehtoiseksi yksinäisten vanhusten ystävätoimintaan ja asiointi- tai ulkoiluavustajaksi. Kävin haastattelussa, täytin pyydetyt liput ja laput. Tämän jälkeen jäin odottamaan yhteydenottoa. Odotan sitä edelleen, mutta ymmärrän toki, etten tainnut kelvata.

SOS-Lapsikylä, teihin otan varmasti yhteyttä!

Pari sanaa some-väkivallasta

Haastattelin viime keväänä murhamiestä, joka suorittaa jo toista elinkautistaan. Hän oli siis tappanut ensin yhden ihmisen erittäin raa'asti, istunut 22 vuotta vankilassa ja vapauduttuaan tappanut heti toisen ihmisen yhtä julmasti. Lehtijutun tarkoitus oli kertoa, minkälaista on elää muurien sisäpuolella ilman pientäkään toivoa vapautumisesta vuosikausiin. Minkälaista on seurata television ja lehtien kautta maailmaa, elämää ja normaaliutta, jossa ei itse voi olla millään tavalla mukana. Minkälaista on, kun ainoa kokemus ulkomaailmasta on panssarilasin takana näkyvä pala peltoa ja metsää.

Sain lukijoilta suuren määrän raivostunutta palautetta, jossa kritisoitiin sekä juttuaihetta että minua toimittajana. Murhaajia ei pitäisi haastatella, oli viestien sisältö noin niin kuin asialliseksi tiivistettynä. Murhaajat pitäisi tappaa, moni näytti ajattelevan.

Tämä muistui mieleeni tänään, kun facebook tarjoili uutisvirtaani Ilta-Sanomien jutun kuolemaan tuomitun murhamiehen pieleen menneestä teloituksesta Yhdysvalloissa. Mies availi silmiään, haukkoi henkeään ja vääntelehti 34 minuuttia kestäneen myrkkyteloituksen aikana - eli suomeksi sanottuna kärsi. Ja mitä tekivät facebookin kommentoijat? No nauroivat täyttä kurkkua tälle kärsimykselle ja toivottelivat mahdollisimman tuskallista kuolemaa jokaiselle murhamiehelle maailmassa.

Ihminen on peto. Ihminen lyö, potkii ja tappaa. Aggressio on meillä geeneissä, ja se on ollut erittäin tärkeä ominaisuus lajimme säilymiselle.  Vihaiselle ihmiselle on luontaista ryhtyä ratkomaan tilannetta fyysisellä väkivallalla. Valtaosa ihmisistä ei kuitenkaan näin toimi, mikä kertoo siitä, että luontaisia taipumuksia voi ja pitää hallita. Näin tekevät kaikki eläimet, sillä harkitsematon väkivalta on sosiaalisesta näkökulmasta tarkasteltuna haitallista myös sitä harjoittavalle yksilölle itselleen.

Suurin osa ihmisistä jättää siis leipäveitset kotiin lähtiessään illanviettoon ravintolaan. Nakkikioskilla nyrkki voi toisinaan vähän heilahtaa, mutta sillekin meillä on puolustus valmiina: verensokerin alhaisuus ja humalan aiheuttamat haasteet puheen tuottamisessa sekä ymmärtämisessä. Annamme itsellemme anteeksi tällaiset vähäpätöiset poikkeamat sivistyksestämme. Yksi älykkyyden vahva merkkihän on se, ettei ihmisen ei tarvitse ratkoa asioita potkimalla ja puremalla.

Me emme kanna lakikirjaa mukanamme ymmärtääksemme tämän, nämä käytöskoodit tulevat selkärangasta. Niinpä, olemmehan helvetinmoisen sivistyneitä - niin kutsuttuja hyviä ihmisiä, erityisesti murhamiesten edustaman kuonan rinnalla.

Mutta tuli uusi aika, netti ja some. Ylivertaisista ominaisuuksistaan ylpeä ihmislaji marssi  sisään rinnakkaiseen todellisuuteen ja otti hetkessä omakseen tämän uuden paikan, jossa reaalimaailman itsestäänselvyydet vaikuttavat kuitenkin naksahtelevan kuin jonkinlaisen luonnonlain ohjailemana irti nikamiemme raoista. Emme taida kiinnittää siihen paljonkaan huomiota, kyllähän me nyt herrajumala tiedämme miten täällä pallolla ollaan, juujuu, ketään ei saa vetää tukasta eikä ainakaan paloitella.

Ja jos meitä hyviksiä alkaa vituttaa, lähdemme vähän someen riehumaan. Se on kato sellainen hilpeä paikka, jossa kaikki on ihan vaan puoliksi totta jos sitäkään, sellainen virtuaalimaailma. Roiskimme jokaisen nettifoorumin surutta täyteen vihapuhetta, verta, suolenpätkiä ja kuolemaa. Tulee huikea olo, kun saa sanoa suoraan, purkaa vähän paineita. Siinä välissä pitää piipahtaa lähikaupassa, ja pihalla tervehdimme ystävällisesti naapurin mummoa, tietenkin, arvostammehan inhimillisyyttä ja käytöstapoja. Kun maitopurkki on jääkaapin kylmässä, kurkkaamme virtuaalireaktioita ja näpytämme ruutuun nautinnollisen läjän "tapa itses suvakkihuora" -toivotuksia muistamatta lainkaan, että reaalimaailmassa käytöksemme määriteltäisiin jotakuinkin väkivaltaiseksi. Häh, some-väkivaltaa muka, mitä tämä nyt oikein on? Eihän netissä voi nuijia keneltäkään hampaita irti tai ampua metallinpalaa ohimoon.

No onneksi ei voi, olisi meinaan sen verran jo silpoutuneita ja kuolleita ruutujen äärellä, että laajentaisimme parastaikaa pikavauhdilla sairaaloita ja hautuumaita selvitäksemme tästä katastrofista.

Lueskelin tänään tosiaan murhamiehen teloituksesta kertovan lehtijutun alle kerääntyneitä kommentteja facebookissa. Katsoin tablettini ruudun kautta some-maailmaa, aivan kuin haastattelemani elinkautisvanki sellinsä ikkunan läpi näkyvää surkeaa pellonpalaa. Kaksinkertainen murhaaja kuvaili minulle keväällä muurien ulkopuolista maailmaa jollakin tapaa pelottavaksikin paikaksi, josta hän tahtoisi itselleen lähinnä muutamia valikoituja asioita. Hän ei ajatellut, että elämä tapahtuu muurien ulkopuolella - hän koki olevansa tyytyväinen ja turvassa vankilassa.

Some on maailma, jolta todellakin toivoisi olevansa turvassa. Some-sonnassa kahlatessa pulpahtaa väkisinkin mieleen,  että kaikki nämä raivoajat ja some-saatanat, jokaikinen heistä elää keskuudessamme täällä ihka oikeassa todellisuudessa.

Se on vastenmielinen ajatus se. Pelottava.

Tuotiin hirvi isoon cityyn

Roudattiin eilen hirvi pöndeltä Turkuun kaverin kanssa raskaan työpäivän päätteeksi. Ruhopaino 150 kiloa. No okei, paloiteltuna - mutta silti. Volvon takajouset vaan paukkuivat mutkaisen pikkutien kuopissa, kun perään oli lastattu sata kiloa täyttä lihaa ja vähän luita kaupan päälle.

Itselläni oli takana jutuntekoa toimituksessa, ja päivän päätteeksi luennointi Turun yliopiston hoitotieteen laitoksen Etiikan teemapäivillä yli satapäisen yleisön edessä. Ei lentänyt yhtään löysää tomaattia niskaan, vaikka joukossa oli tiettävästi myös väkeä Kupittaan sairaalasta. En tiedä tulinko ymmärretyksi, mutta ainakin yritin selittää, miksi media toimii niin kuin toimii. Että meidän journalistien työtä on vahtia kaikenlaista vallankäyttöä, eikä se ole henkilökohtaista.

Joka tapauksessa tämän tiukan setin jälkeen kaveri poimi minut kyytiinsä, ja ajoimme sumussa Saloon syömään. Suosittelen paikallista nepalilaista ravintolaa, ruoka oli hyvää.

Metsästysseuran lahtivajalla odotti iloinen metsämies. Hän halasi minua ensitöikseen lämpimästi, vaikka joutunut raatamaan kaksi päivää hirvemme kimpussa. Yllättävän paljon menee aikaa ison eläimen paloitteluun. Lajittelimme hirven tasaosiin kymmenelle henkilölle, pakkasimme farmarin perseeseen ja kiitimme kauniisti. Toki vähän rahaakin vaihtoi omistajaa.

Salon keskustassa ystäväni opetti, että jos joku törttöilee liikenteessä, sitä pitää tuijottaa kostoksi. "Näin!", ystäväni sanoi ja töllötti niska pitkänä törttöilijää viereisellä kaistalla. Aloimme olla hysteerisiä väsymyksestä, me uutistoimituksen reikiä täyteen tulitetut rintamasotilaat ja omien elämiemme sankarit.

Yhdeksän aikaan illalla olimme vihdoin takaisin Turussa. Ähisten kannoin hirven kerrostaloasuntooni, josta kaverini sitten hakivat osuuksiaan pitkin iltaa. Rankka päivä päättyi tietenkin yövalvomiseen, sehän on selvä. Aivoni eivät koskaan osaa lopettaa ajoissa. Sitä paitsi lempisaapikkaistani oli hajonnut vetoketju kesken reissun, perhana - sekin pänni.

Mutta hei, vein päivän kunnialla loppuun saakka! Ja kannoin kaksi kertaa aikuista hirveä - ensin yhdessä kaverin kanssa ja toisella kerralla ypöyksin kerroksia ylös asuntooni. Kuinka moni voi kehua tehneensä saman.

Tuolla se metsäneläin huutaa pakkasessa: "Maista minua!" Joo, aika seurallinen kaveri.

Pimeänpelkoa ja natseja kaduilla

Turussa aurinko nousi tänään kello 9.20. Nyt kuusi tuntia myöhemmin planeettani Maa on muuttanut asentoaan, ja sitä lämmittävästä tähdestä on näkyvissä enää kultainen jälki taivaanrannassa. Jälkihehku, kuin etäisen tulipalon kajo.

Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä.

Naapuriini syntyi aamukuudelta itsenäisyysvauva, uusi suomalainen.

Iltapäivällä ystäväni kävi lainaamassa valkoviiniä kalakeittoon, joka venäläisen reseptin mukaan tehtynä on kuulemma fantastisen mahtavaa. Ystäväni ei suostunut ottamaan mukaansa kokonaista viinipulloa, vaan tahtoi välttämättä pakata tarvitsemansa viinitilkan pakasterasiaan. Pissanäytteeltähän se näytti, kun hän kiikutti sitä pihan halki tiistaipäivän viimeisissä auringonsäteissä autolleen.

Tänään päivän pituus oli kuusi tuntia ja neljä minuuttia. Edessä on tihenevää pimeyttä, jossa hädintuskin pärjää käsikopelolla.

Kohta linnassa juhlitaan. Juhlavastaanoton teemana on tänä vuonna Suomen vahvuudet: rehellisyys innovatiivisuus, vakaus, lukutaito, koulumenestys ja tyttöjen mahdollisuudet. Kutsuvieraissa on painotettu koulutuksen ja sivistyksen toimijoita, kansalaisjärjestöjen aktiiveja, tieteenharjoittajia, rauhanturvaajia, urheilijoita, luonnonsuojelijoita ja innovatiivisia yrittäjiä.

Tungos kristallikruunujen alla on perinne, jonka tarkoitus on kunnioittaa itsenäistä maatamme.

Juhlahumun ja presidentinlinnan keltaisten seinien ulkopuolella Suomi on revennyt vähintäänkin kahtia. Tuhansittain mielenosoittajia, natseja ja anti-natseja pääkaupunkimme Helsingin kaduilla. Kukaan ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan. Minkälaista pimeyttä.

Vastakkainasettelusta on tullut perinne, oikea maan tapa. Kaikki purevat kaikkia - myös omiaan, mikäs sen lystikkäämpää. Itsenäisyyshän on sitä, että saadaan olla ja myllätä miten tahdotaan. Vai mitä.

Planeettani Maa jatkaa vielä matkaansa kohti kiertoratansa etäisintä pistettä suhteessa tähteensä Aurinkoon. 21. joulukuuta päivän pituus Turussa on lyhin mahdollinen sijaintiimme nähden - vain viisi tuntia ja 43 minuuttia. Vielä kaksi viikkoa jatkuu siis sukelluksemme kylmenevässä avaruudessa, ennen kuin tähti vetää meidät takaisin ja päivä alkaa valjeta.

Toivottavasti päivänvalo paljastaa maan, josta on edelleenkin syytä iloita. Rauhallista itsenäisyyspäivää, Suomi!

Järjettömyyden ja surun päivä

Taas se tapahtui - järjettömyys. Tällä kertaa Imatralla.

Voiko olla mitään raukkamaisempaa tapaa terapoida omaa kurjaa oloaan kuin tappaa muita ihmisiä, vieläpä täysin sivullisia. Hyödyttikö se - parannuitko tuskistasi, tuliko nyt hyvä mieli? Tämän kysymyksen haluaisin kysyä jokaiselta näistä joukkomurhaajista, perhesurmaajista ja kouluampujista.

Suutun, kun ajattelenkin näitä tapauksia. Ihmettelen sitä lässyttäjien armeijaa, joka marssii esiin joka kerta tällaisten kauhutekojen jälkeen sekoittamaan ihmisten päät vaatimuksillaan siitä, että näiden juttujen monimutkaisia syy-seuraus -suhteita pitäisi tajuta paremmin.

Miten järjettömyyttä voi ymmärtää, kysynpä vaan.

Tahallista tappamista ei tarvitse käsittää. Sille ei ole minkäänlaista oikeutusta, eikä sellaista pidä yrittää rakentaa päässään vierittämällä syytä mielenvikaisuuden, syrjäytymisen, päihteiden tai muunlaisen loukkuun ajautumisen niskoille. Yksilön valinta ryhtyä tappamaan ihmisiä ei ole yhteiskunnan vika. Se ei johdu koulukiusaamisesta, köyhyydestä, puolison uskottomuudesta, surkeasta lapsuudesta tai siitä, ettei löydy töitä tai opiskelupaikkaa.

Moni tapahtuma elämässä altistaa ihmisen epätoivolle ja ratkaisumalleille, joissa ei ole järjen hiventäkään. Kaikilla on omat surunsa ja taakkansa kannettavana, eikä maailma ole reilu paikka olla. Yksilön kurjuutta on mahdollista vähentää yhteiskunnan, yhteisöjen ja läheisten toiminnalla. Paskan olon lievittämisessä voidaan onnistua tai olla onnistumatta.

Mutta mieti tilannetta, että sinulla on ampuma-ase, pommi, leipäveitsi, kanisteri bensaa tai mikä tahansa väline, jota on mahdollista käyttää toisten ihmisten tappamiseen.

Kuvittele kamalin epätoivo, mitä pystyt. Sitten mieti itseäsi harppomassa kohti koulua, ostoskeskusta, ravintolaa, työpaikkaa tai vaikkapa kotia, jossa perheesi nukkuu. Puristat asetta kädessäsi. Roiskit bensaa nukkuvien lastesi sänkyihin. Jätät pommin ruuhkaisimmalle paikalle, jonka löydät. Ja sitten kätesi jännittyy...

Onko nyt vika jossakin toisessa, jos viet aikeesi loppuun? Painaako koulukiusaaminen liipasinta, klikkaako yhteiskunta etälaukaisinta, puristaako kurja lapsuus puukonkahvaa?

Ei, se olet sinä. Sinä teet yksin päätöksen siitä, vietkö toiminnan loppuun ja riistät elämän ihmisiltä, jotka luottavat sinuun tai joilla ei kenties ole minkäänlaista osaa tai arpaa kärsimyksiisi.

Päätös on yksilön ikioma. Vain tappaja itse on syyllinen tekoonsa, eivätkä sekopäisyys, känni, persoonallisuushäiriöt tai mielenvikaisuus lievennä moraalista syyllisyyttä.

Oikeuslaitos rankaisee, mutta myös jokaisella yhteiskunnan jäsenellä on henkilökohtainen oikeus halutessaan tuomita ajatuksen tasolla jokainen tappaja - tämä on mielipiteeni sekä yksityishenkilönä että rikosjuttuja ammatikseni raportoivana toimittajana. Ymmärtäkööt ammattiymmärtäjät ja paijatkoot murhaajien päitä niin, että kädet ja sielu kuluvat puhki.

Minä ymmärrän mieluummin niitä, jotka jäivät suremaan täysin turhaan kuolleita läheisiään. Osanotto Imatran surulle.

Madonreikä vapauteen

Olen nähnyt saman unen nyt useina öinä. 

Unessani juoksen huurteisessa metsämaisemassa ja talven häikäisevä, kylmä kirkkaus levittäytyy ympärilläni kuin avaruus. Askeleeni rullaavat kevyesti ja keuhkoni imevät pakkasmetsää . 

Olen ypöyksin, onnellinen ja tunnen käsittämätöntä vapautta. 

Uni on rauhallinen ja lohduttava. Ihminen kaipaa sellaista, ettei tapahdu mitään. Että kaikki oleminen tiivistyy yhteen kokemukseen. Eikä päässä liiku mitään muita ajatuksia kuin juuri käsillä oleva hetki.

Flirttailen usein ajatuksella, että jätän kaiken. Että revin itseni irti tästä uuvuttavasta elämästä, irtisanoudun työstäni, myyn omaisuuteni ja muutan pieneen mökkiin jonnekin Jäämeren rannalle. Karu luonto, hiljaisuus, yksinkertainen elämä ja riippumattomuus kiehtovat minua. Tähtikirkkaat syvyydet ja vitivalkoiset ulapat. Ne joista Edu Kettunen laulaa:

"Lumisateen loputtua ei ole enää mitään, erämaita vain ja ajatuksen selkeyttä...

Madonreikä näillä syrjäisillä maanteillä, tuntuu jopa loogiselta."

Miten kätevä olisikaan ikioma madonreikä - takaovi, josta poistua. Kukapa ei tahtoisi kokeilla jotakin toista elämää ja tapaa olla.

Mutta jotekin sitä juuttuu. Jumittuu kuvittelemaan, että asioiden on oltava sellaisessa järjestyksessä, mihin ne ovat hakeutuneet. Että valvominen kuuluu aamuöihin, rytmihäiriöt ja vatsahaava työelämään. Että elämässä kuuluu haluta voittamista ja asuntolainan viimeisen maksuerän suorittamista. Että lahjojaan ei saa haaskata, aina pitää venyä ja joustaa, ymmärtää, kyetä ja kestää. Että ihmisarvo mitataan rahassa ja maineessa. Ja rohkeutta on tehdä, vaikka ei tiedä, tahtooko. Että on häpeällistä haluta mitään muuta tai sanoa, ettei jaksa.

Vaikka Juha Tapio ehkä tarkoitti seuraavat säkeet kuvailemaan irtisanotuksi tulemista, samaistun niihin täydellisesti myös näissä omissa aatoksissani.

"Eipä palttoota kaipaa, mies kuolematon. Välkkyvä terä vaikka niittää, olen koskematon. Jaksoin kaiken ja lisää,  vaikka niin moni nääntyi,

olin varma mä hallitsen virtaa,  kunnes kohti se kääntyi.

Olin kestänyt kaiken. Häpeää kestänyt en.

Jätin taakseni kaupungin valot ja voittamisen. Ajoin yön yli tänne,  jääkylmässä järvessä uin. Suorilta jaloilta melkein vuoteelle kaaduin.

...

Jätin ikkunan auki, tuoksua mullan ja maan. Vielä hetken järvellä vilkkuu tähtiä valkeanaan. Kun on riisuttu kaikki, ihmeen hyvä minun on.

Eipä tarvitse mitään mies tarpeeton."

Veikkaan, että aika moni haluaisi kokeilla tarpeettomuutta. Sitä, ettei kukaan odottaisi tai vaatisi mitään, eikä olisi aikatauluja, kiirettä, velvollisuuksia. Vain jääkylmä järvivesi, metsäntuoksua, sakeaa valkoista ja horisontissa häämöttävä nimettömyys.

Vapaus, jossa saisi oikeasti valita.

Jättipotti-haaveet ja mielihyvähormonit

Varmaan lähes jokainen suomalainen haaveksii rahapelien jättipotista ja se on ihan oikein. Todennäköisyyksien valossa on nimittäin miltei satavarmaa, että lottovoitto osuukin omalle kohdalle vain unelmissa.

Mutta ei se haittaa, pelkkä kuviteltukin raha tuo onnea. Miljoonista haaveilu on hyödyllistä ja terveellistä. Unelmointi antaa energiaa, laajentaa mieltä ja auttaa löytämään uusia mahdollisuuksia. Se yksinkertaisesti parantaa oloa ja ihan ilmaiseksi.

Faktapoimintoja:

• Unelmointi auttaa olemaan luova, sillä se aktivoi aivojen ongelmanratkaisuosia. Kun mieli vaeltaa ilman kontrollia vähän siellä sun täällä, esiin saattaa pulpahdella täysin odottamattomia ajatuksia, ahaa-elämyksiä ja ratkaisuja. Parhaimmillaan haaveilu synnyttää luovuutta

•  Haaveilu vapauttaa mielihyvähormoneja, jotka puolestaan parantavat oloa, antavat energiaa ja lievittävät stressioireita. 

Fyysisesti unelmat syntyvät aivojen etukiilassa, alemmassa päälakilohkossa ja pihtipoimun taka-alueella. Luovuus asuu osittain samoilla aivojen alueilla kuin haaveet - näin olen ymmärtänyt - mikä ei maalaisjärjellä pähkittynä ole kovin yllättävä tieto. Mutta nyt asia on todistettu myös tieteellisesti. Tuore suomalais-kanadalainen tutkimus jäljitti luovuuden synnyn aivojen unelmointiosien ja tietoverkostojen yhteistyöksi. Tutkimuksen mukaan tiedollinen ponnistelu ei siis ole luovuuden vastakohta, vaan prosessit tukevat toisiaan.

Voiko tästä vetää johtopäätöksen, että unelmointi kehittää ihmistä entistä luovemmaksi? Ehkä. Oman kokemukseni mukaan haaveilu itsessään on ainakin hyvinkin luovaa touhua, sillä unelmat kumpuavat tyhjästä. Väitetään, että harjoittelu tekee mestarin, luulisi sen toimivan myös haaveilussa. Itse harrastan paljon nojatuolimatkoja onneen, eli ei yhtään mihinkään, kuten joku kyynikko voisi todeta.

Suomalaiskansalliseen tapaan olen unelmoinut lottovoitosta niin kauan kuin muistan. Aloitin haaveilun lapsena, kun kuulin jättipottien olemassaolosta. Tietenkään en niin nuorena ollut koskaan täyttänyt yhtään ainokaista lottokuponkia puhumattakaan siitä, että olisin lunastanut sellaisen itselleni ihka oikealla rahalla. En itseasiassa vieläkään osta arpoja kuin harvakseltaan. Johtunee ehkä siitä yksityiskohdasta, etten saanut lottohaaveitani verenperintönä, sillä perheessäni ei harrastettu lainkaan rahapelejä. Miljoonavoitto oli sius minun ikioma henkilökohtainen ratkaisuni suunnilleen kaikkiin elämän ongelmiin. Ei tosin erityisen omaperäinen, mutta onneksi haaveet ovatkin täysin vapaita moisista tasokriteereistä.

Jättipottihaaveeni ovat erillään realiteeteistä. Ne eivät liity suhteelliseen mahdollisuuteen voittaa arvonta, eivät voitettavan rahasumman määrään tai edes siihen, osallistuinko koko veikkauskierrokseen. Yleensähän tosiaan unohdan veikata. Haaveilu ei tästä kärsi.

Voittosumman käyttöön liittyvät suunnitelmat ovat olennainen osa kuvitteluleikkiä, ehkä jopa sen ydin. Olenkin jakanut rahat mielessäni noin miljoona kertaa - aina eri tavalla. Tuoreus ja uutuudenviehätys ovat tärkeä osa tätä hauskuutta.

Kun poikani oli nuorempi, jättipotteihin liittyvät keskustelut olivat meille arkea. Hän saattoi maata illalla jo vuoteessaan ja venyttää nukahtamista huutelemalla ärsyttävään äänensävyyn sängystään, ettei antaisi minulle euroakaan, jos voittaisi lotossa. Vaihtoehtoisesti hän ilmoitti maireasti, että saisin hankkia mitä haluaisin, hän kyllä tarjoaisi. Vietimme mukavia hetkiä miettien, mihin sijoittaisimme rahat, miten hemmottelisimme itseämme ja kenelle kaikille jakaisimme osinkoja onnestamme. Eikä poikani tarvinnut nukahtaa ajoissa.

Tunsimme tyytyväisyyttä, helpotusta, mielihyvää. Enää ei tarvitsisi ahertaa asuntolainalyhennysten eteen, voisimme matkustella minne lystää ja toteuttaa anteliasta sekä jaloa luonnettamme.

Parhaimmillaan unelmointi räjäyttää aivot ja saa liitelemään taivaissa. Parasta on, ettei haaveilu todellakaan maksa mitään tai edellytä realiteettejä. Unelmissaan voi saada mitä tahansa. Eikä kunnon unelmoija tarvitse päämääriä, haaveilusta voi nautiaa ihan puhtaasti olotilana - juoda haaveet ykkösellä lantraamatta ja ahhh, humaltua.

Ihmisessä asuu sisäänkoodattu toivo, sitä kannattaa käyttää  häikäilemättä hyväkseen hyvää oloa metsästäessä. Viisveisata järjen kahleista ja kiipeillä niin korkealle pilvilinnoihin, että päätä huimaa.

Lauloihan Junnu Vainiokin: "Köyhän ainoo huvitus on vilkas mielikuvitus".

Hanki joulumieli auttamalla - #jouluhaaste

Hanki hyvä mieli ja ota vastaan Vatulan #jouluhaaste.  

Suomalaisista 100 000 turvautuu vuosittain leipäjonoon. Lähes 700 000 suomalaista elää köyhyysrajan alapuolella, heistä 100 000 on lapsia. Avuntarvitsijoita siis riittää, anna yhdelle heistä hyvä joulumieli.

Haasteeseen mukaan lähteminen on helppoa.

1. Valitse avustuskohde. 

Naapuristasi saattaa löytyä yksinäinen vanhus tai vähävarainen perhe. Ehkä tunnet jonkun, jota elämä on nuijinut viime aikoina niin, että hymy alkaa olla tiukassa. Vai pyytääkö joku sinulta rahaa kadulla. Jos näistä ei mikään natsaa, ehkä haluat auttaa tuntematonta. Facebookista löytyy lukemattomat määrät erilaisia avustusryhmiä, ja niistä avuntarvitsijoita. Voit myös tehdä rahalahjoituksen jollekin järjestölle, joka toimittaa avun puolestasi perille.

2. Anna joulumieltä.

Lahjan ei tarvitse olla arvokas. Yksinäiselle yksinkertainen tervehdys naapurilta saattaa olla koko joulun kohokohta. Voit jättää sen vaikka oven taakse, jos kohtaaminen jännittää. Kukka, suklaarasia, purkki itsetehtyjä marmelaadeja. Kortti. 

Kauppakeskuksissa on usein joulun aikaan käynnissä keräyksiä, joista saa lapun mukaansa, minkä ikäiselle lapselle lahja menee ja onko saaja tyttö vai poika. Sitten mars lelukauppaan ja paketointipalvelun kautta tajaisin keräyspaikalle - voiko olla helpompaa tapaa ilahduttaa.

Itse valitsin facebook-ryhmästä perheen. Ryhmän ylläpitäjät olivat tarkistaneet, että perheen avuntarve oli todellinen. Pakkasin ison ärrälaatikon täyteen joulukoristeita, kuusenvalot ja muuta joulutarviketta sekä lahjakortin ruokakauppaan. Autan vain tätä yhtä tuntematonta, joten hintaa paketille kertyi jonkin verran. Mutta samoin toimin viime jouluna, kun osallistuin kauppakeskuksen lahjakeräykseen, ostin kalliin legopaketin jollekin tuntemattomalle pikkupojalle, joka ei kenties koskaan ennen ole saanut mitään yhtä hienoa. 

Toivottavasti mahdollisimman moni tarttuu haasteeseen. Helpottaakseni urakkaa olen listannut alle muutaman linkin.


Facebookin jouluapuryhmät:

Jouluapu

Valitse itse, minkälaista perhettä haluat auttaa ja millä tavalla. Sivusto listaa perheitä ja heidän toiveitaan. Anna sen verran, kuin haluat. Useimmiten kyse on tavarasta, esim. käyttötarvikkeista kuten vaatteista tai kengistä lapsille, joululahjoista. Osa perheistä kaipaa ruokaa. Tavarat voi toimittaa joko suoraan avun tarvitsijalle tai postin kautta.

Facebookista löytyy myös iso määrä paikkakuntakohtaisia Jouluapu-ryhmiä.

Autetaan lähimmäistä

Apua voi antaa suoraan perheille läpi vuoden. Jouluna moni perhe on kuitenkin niin tiukillla, ettei rahaa ole edes välttämättömimpään eli ruokaan. Auta miten voit, kaikki menee suoraan avuntarvitsijalle ilman välikäsiä.

Apua vähävaraisille


Järjestöjen joulukeräyksiä:

Pelastakaa Lapset

Joululahjoitukset 15e, 30e tai 60e. Järjestö lupaa käyttää rahat köyhien lasten tukemiseen Suomessa. Lahjoituksilla maksetaan lasrennha nuorten harrastuksia tai kustannetaan koko lukion tai ammattioppilaitoksen suorittamiseen vaadittavat oppikirjat.

Parasta Lapsille ry

Vapaavalintainen summa väjävaraisten lasten leirien tukemiseen. Anna lapselle lomapäivä, jota hänen perheellään ei ole kenties koskaan varaa hänelle kustantaa.

Pelastusarmeija

Joulupatalahjoituksen voi tehdä myös netissä vapaavalintaisella summalla. Tuotolla autetaan Suomessa asuvia vähävaraisia lapsiperheitä, yksinäisiä vanhuksia ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria.

Punainen Ristin ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton yhteinen keräys

Lahjoituksen voi tehdä netissä, puhelimessa tai tekstiviestillä. Hyvä Joulumieli -keräyksellä hankitaan vähävaraisille lapsiperheille ruokalahjakortteja, joilla he voivat ostaa ruokaa joulupöytään.

Kotimaan apu

Auta köyhää saamaan joulupöytäänsä jouluruokaa. Lahjoituksen voi kohdistaa tahtomalleen paikkakunnalle.

Minäkriisi.

Muutama viikko sitten ällistyin. Minulle nimittäin selvisi, että olemassaolonsa mielekkyyden ja merkityksellisyyden kanssa kriiseily ei ole mikään ihmiselämään kuuluva luonnollinen vakio. Että on valtava määrä ihmisiä, jotka eivät ole kyseenalaistaneet olemassaolonsa tärkeyttä koskaan. Nopean kyselykierroksen perusteella vaikutti jopa siltä, se on hyvin tavallista, mikä sai minut järkyttymään. Taas yksi asia, jota en ollut tajunnut ajatella.

Itse olen kamppaillut olemassaoloni merkityksellisyyden kanssa niin kauan kuin muistan. Se ei ole pelkkää tunnetta, joka syttyy ja sammuu tilanteiden mukana, vaan ennemminkin yksi tietoisuuteni pysyvä taso, joka on aina läsnä jollakin tavalla.

Näin se toimii. Saan ikkunat pestyä, jonkun ison työprojektin valmiiksi tai vaikkapa palkinnon saavutuksestani. Katson tyytyväisenä aikaansaannoksiani, olen iloinen, ylpeä ja helpottunut. Kunnes äkisti kaikki romahtaa altani, ja päädyn tarkastelemaan itseäni perspektiiveistä, joissa oman minäni ja saavutusteni mittasuhteet kutistuvat kutistumistaan.

Äkkiä seison aikajanalla, jonka alkupäässä miljardeja vuosia sitten mikroskooppisen pieni esitumallinen solu nielaisee toisen esitumallisen, bakteerin. Bakteeri, jota kutsumme nykyisin mitokondrioksi, jää asumaan esitumallisen solun sisään. Tästä kehittyy symbioosi, jossa olemmat hyödyttävät paitsi toisiaan, mahdollistavat yhdessä aikaisempaa huomattavasti monimutkaisemman elämän muodostumisen. Putkahtelee eliöitä, jotka tarvitsevat suun saadakseen riittävästi ravintoa ja silmät kyetäkseen näkemään saaliinsa. Jossakin vaiheessa jotkut eliöistä nousevat maalle ja kasvattavat keuhkot sekä jalat. Elämän arvioidaan saaneen alkunsa maapallolla noin 3,5-4 miljardia vuotta sitten. Ensimmäisen yksisoluisen ilmaantumisesta kesti siis noin neljätuhattamiljoonaa vuotta, että varhaisin ihmisen sukuun sijoitetu laji ilmaantui pallollemme ja nousi kahdelle jalalle. Maapallolla eli tuon jälkeen useita ihmislajeja. Nykyisen aivojensa koon ihminen sai vasta 600 000 vuotta sitten. Viimeinen nykyihmisen kanssa kilpaileva ihmislaji, neandertali, kuoli sukupuuttoon 30 000 vuotta sitten. Nyt maailmaa hallitsee itsensä ja luonnonvalinnan yksinoikeuttama homo sapiens, ihmislaji, jota minäkin edustan. Keksittyään maatalouden 10 000 vuotta sitten ihminen on rynnännyt potensissa kiihtyvää vauhtia kohti omaa tuhoaan eli tilannetta, jossa luonnonvalinta pyyhkäisee korskeilevan lajimme kiusaamasta tätä planeettaa ja sen muuta eliökuntaa. Minä seison tuon käsittämättömän pitkän aikajanan loppupäässä pestyine ikkunoineni, valmiine työprojekteineni ja palkintoineni. Mitä minä olen ja mikä merkitys toiminnallani on tuolla janalla?

Entä kun siirryn tarkastelemaan olemassaoloani vieläkin etäämmältä. Kun mieleni joustaa ja venyy, kunnes katson itseäni mittaamattomuuden perspektiivistä. Että jos universumimme ikä on noin 13,8 miljardia vuotta ja ihmislajin olemassaolo sen rinnalla pelkkä silmänräpäys, olenko minä oikeastaan olemassa lainkaan tuossa mittakaavassa. Tai jos siirrymmekin mahdollisen multiversumin tasolle, onko oma universumimme kuin pikkuruinen solu multiversumissa, niin mitätön elinkaareltaan, ettei sitäkään oikeastaan ole edes olemassa. Mihin minä silloin asetun tässä kuvassa.

Ihmiset sanovat, että lopeta ajatteleminen. Että ihmisen evoluutio, universumi tai multiversumi eivät mitenkään liity siihen, että on hienoa katsella ulos vastapestyistä ikkunoista. Mutta kun kadotan olemassaoloni merkityksen, minusta tulee niin naurettavan pieni ja vähäpätöinen, että ainoa keino löytää takaisin kotoisempiin mittasuhteisiin, on nimenomaan ajatella.

Tolkuttaa ajatujsissani itselleni, että huolimatta siitä, etten tiedä olenko minä edes minä, vai pelkkä aivoiksi kutsutussa solurakenteessa vaeltava sähkökemiallinen reaktio, mitä ilmeisimmin kuitenkin olen olemassa. Sitä todistaa muun muassa se, että minulla on äiti ja isä, liuta vitseilleni nauravia kavereita ja työnantaja, joka siirtää pankkitililleni numeroita, jos tuotan sovitun määrän fonttisommitelmia. Palauttaa mieleeni, että minut toi tänne sattuma ja luonnonvalinta. Ettei luonto ole koskaan kysellyt keneltäkään, että "Kuule, haluaisitko sinä syntyä?". Se käyttää häikäilemättä jokaista tilannetta hyväkseen, ottaa minkä tahtoo ja viisveisaa tarkoituksesta. Luonnolla ei ole tarkoitusta. Luonto oikeuttaa kaiken, mihin eliö kykenee.

Luonnon näkökulmasta ainoa tarkoitukseni on siis olla olemassa. Ja kaikki mitä teen, on oikein, koska pystyn siihen. Väärää ei ole. Mutta  nämä ovat vain peruskivet, joilla monimutkainen olemassaoloni merkityksellisyys seisoo ymmärryksessäni silloin, kun se sattuu ylipäätään pysymään pystyssä. Minä elän, koska elän, ei kuitenkaan oikein riitä perusteluksi itselleni, kun koen elämäni, pyrkimykseni ja aikaansaannokseni turhaksi.

Toisinaan ihmiset ovat yrittäneet kannustaa minua ylös merkityksettömyyden suosta vetoamalla siihen, ettei kukaan voi loppujen lopuksi tietää, minkälaisen jäljen jättää toisten ihmisten elämiin, yhteiskuntaan ja jopa historiaan. Se on totta, mutta ei lohduta minua pätkän vertaa. Miten voisin ikinä motivoitua pitämään ikkunani vastapestyinä vain siksi, että jynssäämiselläni saattaa olla jokin vaikutus johonkin joskus. Israelilainen historiantutkija ja professori Yaval Noah Hariri kiteytti asian hienosti kirjassaan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia:

"Myöhäismodernille ajalle saakka yli 90 prosenttia ihmisistä oli talonpoikia, jotka nousivat joka aamu viljelemään maataan otsa hiessä. Heidän tuottamansa ylijäämä ruokki sen eliitin - kuninkaat, virkamiehet, sotilaat, papit, taiteilijat ja ajattelijat - joka täyttää historiankirjat.
Historia on sitä, mitä hyvin harvat tekivät sillä aikaa, kun kaikki muut kyntivät peltoja ja kantoivat vesiämpäreitä."

Vaikutuksen aikaansaaminen ei tietenkään ole yhtä kuin historian tekeminen. Ja vaikka oma kädenjälki olisi kuinka suuri, se ei saa ihmistä välttämättä kokemaan elämäänsä merkitykselliseksi ja mielekkääksi.

Jotkin lähteet väittävät, että oman olemassaolonsa merkityksen kyseenalaistaminen johtuu ennen kaikkea siitä, että ihminen kokee hmenettäneensä yhteyden muihin ihmisiin. Ja kun on kadottanut merkityksensä muille ihmisille, on hävittänyt paikkansa laumassa, mikä johtaa oman arvonsa kyseenalaistamiseen. Osittain kyse voi olla siitäkin, ainakin joskus. Itse koen kuitenkin katoavani ennen kaikkea itseltäni.

Luiskahdan mustaan aukkoon, jossa kaikki tuntuu tasapuolisen merkityksettömältä. Näen itseni pikkuruisena pölyhiukkasena, joka tärkeilee ja ylpeilee niin minimaalisilla asioilla, että tarvittaisiin maapallon kokoinen mikroskooppi, jotta saavutukseni erottuisivat edes haaleina pisteinä taustastaan. Ja surut, jotka kaatavat maailmani kerta toisensa jälkeen, eivät ole todellisuudessa mitään muuta kuin äärettömän lyhytikäinen joukko sähkökemiallisia viestejä eräässä ryytyneessä neoronitihentymässä, joka viettää vähäpätöisen elämänsä kalloni sisällä.

Mittakaava taitaa todellakin olla se avain, jolla selvitä takaisin normitodellisuuteensa. Siihen, jossa on mielekästä syödä joka päivä kolme hiton ateriaa, kasvattaa lapsensa, käydä töissä, rakastua ja erota, hakata harjanvarrella seinää, jos naapuri soittaa musiikkia liian kovalla, lukea aina uusi kirja, vanheta vuosi vuodelta, yrittää juosta kovempaa kuin kukaan muun ihminen ikinä, neuloa muodottomia villasukkia ja lennättää helvetin kaksnaruleijoja. Tunteiden ääripäät ovat aika hyviä keinoja löytää takaisin nahkoihinsa. Kun murtaa varpaansa kynnykseen, säikähtää kirjahyllyn kaatumista, rakastuu suinpäin täysillä tai saa orgasmin. Näissä tilanteissa ei taatusti juolahda mieleen mittasuhteet, joihin voi hävitä, vaan kaikki merkitys pakkaantuu käsillä olevaan hetkeen kyseenalaistamatta sitä.

Hassu, hassu ihminen.

Vitamiinijahdissa.

Aion olla välttää jatkossa kaikki kulkutaudit. Tästä syystä hilasin päivittäistä vitamiini- ja hivenainesaantiani ylöspäin. Aamiaiseni koostuukin tätä nykyä kymmenestä ravintolisäpilleristä. Ei kovin houkuttelevaa, vai mitä. Eikä varsinkaan tyhjään vatsaan.

Tänään unohdin taas tasoittaa pillereiden matkaa leipäpalalla tai hörpyllä jogurttia. Bussipysäkillä nappisatsi poltti reikää sisuksiini, ja oli kääntää vatsalaukkuni nurin. Hyvä, etten pyörtynyt. Väkisinkin käväisi mielessä, onko vitamiinihommassa mitään järkeä. Että jos söisin joka aterialla puhdasoppisia ruokaympyröitä, saisinko pidettyä pöpöt loitolla.

Oikea ruoka vs. tabut. Kyllähän kunnon safka paremmalta kuulostaisi. Ja näyttäisi.

Mutta mitä sitten pitäisi syödä, että saisi samat aineet kuin tableteissa. Kaikkea, sanoi internet. Ruokapylpyrän ideahan on, että ravinnosta saa, minkä tarvitsee. Okei, senkin viisasteleva tietoviidakko, etsin aine aineelta ja lasken pitoisuudet. THL:n ylläpitämä elintarvikkeiden kansallinen koostumustietopankki Fineli auttoi tässä kätevästi.

No niin, aloitetaan. Saadakseni päiväsatsini C-vitamiinia, minun täytyisi kauhoa suuhuni vaihtoehtoisesti 126 grammaa ruusunmarjoja, 412 grammaa vihreää chiliä, kaksi kiloa appelsiinejä, 10 litraa bloody marya tai 23 kiloa porkkanaa.

Päivän aurinkovitamiinin eli D3-vitamiinin saisin esimerkiksi 391 grammasta nahkiaisia tai 714 grammasta margariinia.

Aivo- ja ihovitamiinit eli  B-vitamiinien reilukerhon keräämiseksi saisin tosissani tehdä töitä leuoillani. B1-vitamiini vaatisi 1,5 kiloa auringonkukansiemeniä tai 2,9 kiloa maissilastuja. B2-vitamiini puolestaan hoituisi 10,6 kilolla valkohomejuustoa tai 12 kilolla suklaajäätelöä. B6-vitamiinin tarve täyttyisi 115 grammalla rapuja tai 236grammalla pistaasipähkinöitä. B12-vitamiinia varten riittäisi 91 grammaa maksaa, 625 grammaa savusilakoita tai viisi kiloa munakasta.

Ja sitten hivenaineosastolle. Magneesium hoituisi 521 grammalla kuivattua sipulia, 560 grammalla suklaata tai esimerkiksi 1,2 kilolla ryynimakkaraa.

Joko maha on täynnä? No ei tämä tähän lopu, ei todellakaan.

Sinkkisatsi edellyttäisi 337 grammaa vehnänalkioita, 1,4 kiloa leipäjuustoa tai 1,9 kiloa maapähkinöitä. Foolihappoon riittäisi 50 grammaa maksaa.

Ruoka-aineiden määrissä on mainittu ensimmäisinä ne, joiden Finel ilmoitti sisältävän eniten kutakin ravintotekijää. Ai niin, ja listan jatkoksi lisäksi vielä ne kaikki pillerieni sisältämät aineet, joiden pitoisuuksia eri ruoka-aineista Finel ei ole laskenut.

Eli kupari, jota saa viljasta, hedelmistä ja kasviksista. Biotiini, jota löytyy kanamunan keltuaisesta. B3 ja B5, joita kannattaa metsästää esimerkiksi maidosta, munasta, maksasta ja kokojyväviljasta.

Voisin tietysti yrittää hoitaa taudinkarkoituksen luomusti ilman tabuja. Käytännössä se tarkoittaisi esimerkiksi tällaista päivittäistä ruokalistaa:

10 litraa bloody marya (C-vitamiini)
391 grammaa nahkiaisia (D-vitamiini)
1,5 kiloa auringonkukansiemeniä  (B1-vitamiini)
12 kiloa suklaajäätelöä (B2-vitamiini)
115 grammaa rapuja (B6-vitamiini)
5 kiloa munakasta (B12-vitamiini)
521 grammaa kuivattua sipulia (magnesium)
337 grammaa vehnänalkioita  (sinkki)
50 grammaa maksaa (foolihappo)

Lisäksi tietty maitoa ja kokojyväviljaa... Juu, juu - osa menee varmaan päällekkäin, allekkain, lomittain ja vaikka miten päin, mikä tarkoittaa, että samalla maksasatsilla on mahdollista kuitata niin paljon vitskuja, että tomaattimehuvodkaa tarvitseekin juoda vain puoli ämpärillistä.

Mutta okei helvetti, tajusin! Ja syön kiltisti ne pillerit.

Voiko kuumemittareihin luottaa?

Olen ollut viimeiset yhdeksän päivää kuumeessa. Eilen illalla tauti alkoi vihdoin viimein helpottaa, ja tänään olo on kuin voittajalla. Olen terve ja tajuissani, josta merkiksi kävin ostamassa kolme uutta kuumemittaria. Päätin nimittäin testata, onko kuumemittarini rikki. Että olinko oikeasti kuumeessa ollenkaan.

Tähän saakka olen luottanut kuumemittariini kuin vuoreen. Jos se on näyttänyt kuumetta, olen ollut kipeä. Jos lukemat ovat olleet ok, olen mennyt mennyt töihin, kylään ja hikiliikkumaan. Digimittarini lukemassa ei ollut mitään epäselvää, ennen kuin tajusin, että kuumemittaritkin voivat pettää ja valehdella.

Oikeesti hei, kenellä aikuisella on yhdeksän päivää kuumetta! Joka päivä ajattelin, että huomenna olisin terve. Ja sitten työnsin kainalooni mittarin, joka lällätteli minulle absurdeilla lukemilla: Hähhää, olet kipeäkipeäkipeä, etkä parane ikinä!

Kysyin lääkäriltäkin, että voiko ihminen kuvitella itsensä kuumeeseen. Että jos lopettaa vaan kuumeen mittaamisen, kuoleeko kuume huomion puutteeseen. Lääkäri kohotti kulmiaan ja totesi, että keuhkoni rohisevat ja sitä on vaikea saada aikaan mielikuvituksen avulla. Sain viime viikolla antibioottikuurin mykoplasmaan, söin sen ja palasin eilen lääkärin yskimään. Minulla oli yhä kuumetta. Kerroin epäileväni, että kuumemittarini on rikki. Lääkäri kertoi epäilevänsä, että mykoplasmani tarvitsee lisää antibioottia. Hän sanoi, että ehkä minun kannattaisi ostaa uusi kuumemittari.

Tein työtä käskettyä.

Kaikki mittarini. Kolme uutta ja yksi vanha.

Apteekissa kyselin, kuten tapanani on.

Ensimmäisessä apteekissa farmaseutti oli sitä mieltä, että mittaustulokseen vaikuttaa eniten mittarin hinta. Halvalla saa vain epävarmaa ja viitteellistä lukemaa. Kysyin, että mitenkäs, kun pikkulasten vanhemmat valittavat, että kalliitkin korvakuumemittarit näyttävät mitä sattuu. Farmaseutti nro 1:n mielestä silloin vika löytyy luultavimmin mittaustavasta. Tai sitten mittari on hajalla.

Kysyin, voiko digimittari näyttää kuumetta, vaikka sitä ei olisi. Farmaseutti nro 1:n näkemys oli, että jos mittari menee rikki, se voi seota kaikilla mahdollisilla tavoilla. Pidän tästä ajatustavasta, joka noudattelee herkullisesti Murphyn lakeja. Sekoaminen kaikilla mahdollisilla tavoilla kuulostaa realistiselta.

Seuraavan apteekin farmaseutti oli kuitenkin eri mieltä. Farmaseutti nro 2:n mukaan on erittäin epätodennäköistä, että digimittari näyttäisi liikaa lämpöä. Nro 2 esitti, että digimittarien helmasyntinä pidetään 0,5-1 asteen virhettä alaspäin. Että jos digimittari näyttää vähän kuumetta, on todennäköisempää, että kuumetta on enemmän kuin vähemmän.

Kerroin farmaseutti nro 2:lle epäilystäni, että yhdeksän päivän kuumeeni on kuumemittarini keksintöä. Hän nyökkäili ymmärtäväisesti ja kertoi menettäneensä jo kauan sitten uskonsa kuumemittareihin, ne kun näyttävät mitä milloinkin ja ihan hinnasta riippumatta. Nro 2:n näkemys on, että kuumemittarin lukema on pelkkä vihje, eikä tarkalla luvulla ole oikeastaan väliä. Lukema antaa vain suuntaa sille, ovatko asiat elimistössä ok vai pitäisikö elimistöä auttaa toipumaan takaisin normitilaan.

Viime vuosina on kirjoiteltu siitä, että eri kuumemittarien mittaustulos voi poiketa huomattavastikin toisistaan. Että varmin on perinteinen kuumemittari. Perinteisellä kuumemittarilla mittausaika on minimissään neljä minuuttia, varmimman tuloksen saa kymmenen minuutin mittausajalla. Digimittarit taas piippaavat lukua ruutuun hyvinkin nopeasti, viimeistään parin minuutin sisällä. Opin jo kauan sitten, että varmimman tuloksen digimittarilla saa, kun pitää sitä kainalossa viitisen minuuttia vielä piippauksen jälkeen. Jos mittaa digimittarilla suusta tai hanurista, piippaushetken tulos on luotettava.

Suomalaiset mittaavat kuumeen tavallisesti aikuisilta kainalosta ja pikkulapsilta peräsuolesta. Amerikkalaiset ja britit ottavat kuumemittarin lukemat suusta. Ranskalaiset tykkäävät pitää mittaria pepussa, näin ainakin väitetään. Nykyisin ovat yleistyneet myös korva- ja otsakuumemittarit vähän joka kulttuurissa. Nimestään huolimatta ne eivät mittaa korvakuumetta tai otsakuumetta, vaan ainakin niiden väitetään mittaavan koko kehon lämpötilaa. Ilmeisesti paras tapa mitata kuume on laittaa mittari suuhun tai rektaaliin (kannattaa valita vain toinen vaihtoehto, eikä ainakaan vaihdella saman mittarin kanssa), sillä silloin mittari lähimpänä kehon ydintä ja kertoo oikeimman tuloksen ruumiinlämmöstä.

Itse en ole ennen tätä päivää koskaan mitannut kuumetta suusta. Ja peräsuoleni jätin mittarivapaaksi alueeksi myös tässä testissä.

Neljän mittarin kotikutoinen valehtelutesti:

Hieno vertailu, vai mitä! Toivottavasti saan arvostusta vaivannäöstäni, oli meinaan jokseenkin intensiivinen projekti mitata kuume 20 kertaa käyttäen neljää eri mittaria. Meni siinä tovi yksi mittari suussa, toinen vasemmassa ja kolmas oikeassa kainalossa, hehhee.

Mutta tulipa tehtyä. Ja todistettua, että vanha digimittarini näyttäisi puhuvan aika lailla totta. Toivottavasti en sairastu enää ikinä. Mutta JOS kuitenkin sairastun, onpahan neljä eri mittaria millä mittailla, mikäli iskee vielä epäilys kuumeen aitoudesta.