Hyvä, paha ihmislaji

Ajattele, jos meillä olisi käytössä laite, jolla voisi lukea hyvän ja pahan ihmisistä. Valheen ja totuuden. Vähän niin kuin viivakoodinlukija. Mitä luulet, millaiseksi maailma muuttuisi? Puhtoiseksi ja hyväksikö?

Entä jos kaikki tekemisiämme säätelevät lait ja normit poistettaisiin, mitä silloin tapahtuisi? Jäisikö jäljelle vain rahan moraali ja vahvemman oikeus? Muuttuisiko maailma täysin pahaksi?

Ihminen on aikojen kuluessa kehittänyt hämmästyttävän määrän erilaisia työkaluja hillitsemään itseään. Lakeja, sääntöjä, moraalin, etiikan, tapakulttuureita ja käsittämättömän määrän uskontoja ja uskomuksia. Olemme keksineet hyvän ja pahan, syyt eläessä ja seuraukset kuoleman jälkeen sekä järjettömän määrän mielikuvituksellisia pykäliä ja rangaistuksia pitääksemme itsemme ja toisemme aisoissa. Ja jos minulta kysytään, myös toteuttaaksemme julmuuttamme hyväksytysti, josta ihan vain yhtenä pikku esimerkkinä sahausteloitus. Kuulin siitä ensimmäistä kertaa Turun linnassa, kun osallistuin keskiaikaisista kidutustavoista kertovalle kierrokselle joskus vuosia sitten.

Täällä sivistyneissä länsimaissa sahauskuolemaan tuomittu ripustettiin pää alaspäin roikkumaan ja aloitettiin sahaaminen jalkovälistä. Tarkoitus oli halkaista tuomittu elävältä mahdollisimman pitkälle, koska pään roikkuessa alaspäin aivot saivat riittävästi verta tajunnan säilyttämiseksi. Sivistymättömässä Aasiassa, joka käsitykseni mukaan oli noihin aikoihin tunnettua aluetta pelottavasta brutaaliudestaan liittyen ihmisen kiduttamiseen, sahausteloitus aloitettiin kuitenkin päälaelta.

Niinpä, pää kuin pää, armollisuutta kummastakaan tavasta ei löydy pätkän vertaa. Eikä armo ilmestynyt ihmiskunnan keskuuteen itsestään myöhemminkään, vaan sitä varten piti säätää taas uusia ja uusia lakeja, istua neuvotteluissa kansakuntien kesken, laatia iso läjä kansainvälisiä sopimuksia ja lyödä tuhannesti kättä päälle, että nyt koetetaan hei oikeesti käyttäytyä inhimillisesti.

Mietipä sanaa inhimillisyys, mitä se on? Sanakirjan mukaan se on jotakin ihmisiin liittyvää, ihmiselle soveltuvaa, ihmisarvoista, humaania, normaalien käytöstapojen mukaista ja säädyllistä.

Anteeksi, mutta minua naurattaa se, että ihminen lajina liitti itseensä tämän sanan ja väittää sen ihan pokerinaamalla kuvaavan itseään. Onko ihminen millään tavalla sitä, mistä tämä hieno sana kertoo? No ei taatusti ole. Ihminen on kammottava peto, joka on halki historian pysynyt edes jollakin aisoissa yrittämällä voittaa oman perusluonteensa pakolla ja pelolla. Määräyksillä, rangaistuksilla, häpeän uhalla ja helvetin lieskoja kuvittelemalla.

On meissä tietenkin hyviksiäkin, yksilöitä. Mutta jokainen hyviksistäkin tietää, miten paljon helpompaa olisi lyödä hanskat naulaan ja lakata vastustamasta sitä, mikä puskee läpi luonnostaan.

Olen pohtinut pikkutytöstä pitäen, miksi asiat ovat täällä maailmassa aivan totaalisen nurinkurisesti. Että miksi rakentaminen on niin paljon vaikeampaa ja hitaampaa kuin hajottaminen. Miksi lyötyä lyövät kaikki muutkin. Miksi valehtelu on helpompaa ja usein vielä uskottavampaa kuin toden puhuminen. Miksi lähelle on niin vaikea nähdä ja kiipeäminen on hankalampaa kuin putoaminen. Miksi omana itsenä oleminen vaatii niin paljon suurempaa rohkeutta kuin roolien vetäminen. Miksi ihmiset parjaavat toisiaan enemmän kuin kehuvat, miksi rakkaus sattuu mutta viha ei. Miksi oikeus häviää niin helposti vääryydelle. Miksi ihmiset tuntevat itsensä niin paljon useammin arvottomiksi kuin arvokkaiksi. Miksi kännissä on kivempaa kuin selvinpäin. Miksi lyöminen käy yksinkertaisemmin kuin halaaminen, miksi anteeksi pyytäminen ja omien virheidensä myöntäminen on niin vaikeaa.

Näitähän esimerkkejä voisi luetella loputtomiin, eikä neljäkymmentä vuotta pohtimista ole tehnyt minua hullua hurskaammaksi, eli tarjonnut minkäänlaista vastausta näiden nurinkurisuuksien syihin. Ihmettelyn aiheiden lista sen sijaan on kasvanut vuosi vuodelta. Että sotiiko yrittäminen luonnonlakeja vastaan, pitäisikö panna kaikki vaan paskaksi ja alkaa käyttäytyä, kuten ihmisapinalle on luontaisinta.

Mieti minkälainen maailma olisi olla ja elää, jos asiat olisivat toisinpäin.

Tiedätkö, itse en usko, että mikään ihmevempele hyyvyden ja pahuuden tunnistimineen auttaisi tähän sotkuun. Veikkaan, että se itseasiassa vain pahentaisi tilannetta, koska ihmiskunnalle ei jäisi enää mahdollisuutta näytellä inhimillistä, kun valhe paljastuisi heti totuudesta. Lienee parempi vaihtoehto, että sellaiset laitteet jätetään keksimättä, ettemme revi toisiamme riekaleiksi. Että me ihmislajina edes leikimme pystyvämme saavuttamaan yhdessä sopimamme jalot päämäärät, kuin että heitämme homman aivan läskiksi. Että pidämme yhteistuumin pystyssä inhimillisiksi nimeämiämme hienoja tavoitteita - paljon hienompia kuin me itse. Ja katsomme itseämme peilistä ihastuneina kuin alaston keisari uusia vaatteitaan.

Koska sellainen vempele saisi meidät repimään lakimme, purkamaan sopimukset ja hylkäämään uskontomme. Tajuaisimme, ettei meistä ole tähän, ei kokonaisena ihmiskuntana. Muutama hullu toki yrittäisi, heittelisi pimeyteen valonpisaroita kunnes tulisi joko tapetuksi tai kuivuisi kuoliaaksi kaiken valonsa luovutettuaan.

Jatketaan siis loputtomia kenraaliharjoituksiamme. Pari totuudenpuhujaa jos tässä näytelmässä murskautuu jalkoihin, mitä siitä. Emmehän kuitenkaan sahaa ihmisiä enää hengiltä ja muutenkin olemme loppujen lopuksi tosi tosi kunnolla verrattuna esimerkiksi valkohaihin.

Ja jos usko pettää, luetaan Eino Leinoa:

"Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk' ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä; miss' ihmiset tuntevat tuntehin, siellä lähell' on Jumalakin."

Parempaa uutta vuotta 2017. :)

Rauhallista joulua!

Joulu, mikä ihana pieni levähdystauko arjesta. Poissa kaikki stressi ja kiire, saa vain olla. Lyhyeksihän tämä hengähdystauko jää tällä kertaa, mutta on se jotain silti aikana, jolloin maailma ja varsinkin kassakoneet ovat auki 24/7.

Itselläni on jo glögilasi kädessä. Tekisi mieli täräyttää suu puhtaaksi yhdestä sun toisesta asiasta. Mutta on melkein joulu, ehkä edes kerran vuodessa voi antaa vaan olla. Ottaa parempi asento sohvalla, myllätä vähän spotifyta ja panna kaiuttimet iltavuoroon.

Nat King Coke Trion All I Want For Christmas. Pentatonixin Mary, Did You Know? Michael Bublen I'll Be Home For Christmas ja Frosty The Snowman. Newsongin The Christmas Shoes. Kurt Nilsenin Walking In The Air. The Poguesin Fairytale of New York.

Leppoisaa joulua, toivottaa Vatula!

Some-karkuruuksia ja tuumaustaukoja

Kaksi kaveriani on häippäissyt Facebookista lyhyen ajan sisällä. Ennustan, että näiden lähtöjen määrä kasvaa rytinällä lähitulevaisuudessa. Väki kaipaa hengähdystaukoa.


Ensimmäinen kaverini perusteli lähtöään sillä, ettei Facebook anna ihmisistä todellista tietoa, vaan jokainen rakentaa siellä itsestään pelkkiä kauniita kulisseja. Että some harhauttaa, sillä sitä saattaa luulla tietävänsä kaverinsa elämästä paljonkin, kunnes palaa tajuihinsa  ja huomaa, ettei ole vaihtanut oikeasti sanaakaan kyseisen henkilön kanssa esimerkiksi puoleentoista vuoteen.


Toinen Facebook-karkuri taas koki ihmisten tunkevan vihanaiheineen ja mielipiteineen jatkuvasti iholle niin, että koko ajan olisi pitänyt olla itsekin vihainen jostakin. Että tuntui kuin happi olisi loppunut, koska ei hän halunnut tietää ihmisistä sitä kaikkea.


Tänään eräs tuttuni kuvaili, ettei voi puhua elämäänsä vaikuttavista oleellisista asioista läheistensä välille luodussa suljetussa keskusteluryhmässä, koska kukaan ei kuuntele siellä ketään ja kaikki puhuvat päällekkäin vain omista asioistaan. Hän oli sitä mieltä, ettei ryhmällä ole mitään virkaa, eikä ainakaan järjellistä sellaista. Että kun taskuun unohtuneeseen kännykkään on paukahtanut 200 uutta viestiä, kuka hullu ne jaksaisi kahlata läpi ja vielä ehtisi poimimaan niistä sen merkityksellisen ennen seuraavaa 200 viestiä.


Niinpä. Uskon, että aika moni meistä tunnistaa nuo tunteet. Olemme tukehtua informaatioon, se tunkee sisään jokaisesta ruumiinaukosta ja täyttää meidät tuntemuksien koko sateenkaaren kirjolla.


Uutisia, viestejä, päivityksiä. Jokainen ihminen on lähteenä siinä tulvassa, jokainen organisaatio, yritys, viranomainen, joukkotiedotusväline, päättäjä, poliitikko, julkkis ja joka ikinen hiton maailmankolkka. Kanavat tuuttaavat uutisia, kuvia, videoita, kannanottoja, tiedotteita, keskusteluja ja analyysejä. Kaikki huutavat päällekkäin, allekkain ja lomittain.


Yksi vauhkoaa yhä delfiineistä, toinen vaatii rajoja kiinni, kolmas vetoaa eutanasian puolesta ja neljäs vastustaa kansalaispalkkaa. Joka puolella on hätää ja kärsimystä, yhtenä päivänä pitää surra pommitusten silpomia Aleppolaisia, toisena terroristien uhreja Ranskassa, kolmas päivä liimaa verkkokalvoille aivosyöpään kuolleen nuoren viimeisen hymyn. Danny ja Erika tunnustavat suhteensa, Saara Aallon voitosta pitää iloita ja sitten on vielä mietittävä, mitä venäläisdiplomaatin ampuminen Turkissa tarkoittaa maailmanpolitiikalle sekä järkyttyä Berliinin iskusta. Samaan aikaan kaveri jakaa kuvaa joulukuusesta, toinen koiran kipeästä silmästä ja kolmas päivittää odottavansa vihdoinkin lasta samaa sukupuolta olevan kumppaninsa kanssa.


Olen jo kauan ollut sitä mieltä, että tervetuloa vaan globalisaatio ja reaaliaikaisuus joka helvetin asiassa, mutta ihminen ei tähän pysty. Ihminen ei kykene pysymään perillä koko maailmasta, puhumaan satojen muiden ihmisten kanssa samaan aikaan ja tuntemaan täysillä sitä kaikkea, mitä tämä aika tunne-elämältämme vaatii.


Ei joka hetki voi osallistua, ratketa riemusta, vastata kommentteihin, järkyttyä ja surra. Ei joka sekunti voi olla sielu auki kaikkiin ilmansuuntiin ja antaa maailman tuulla suoraan sisuksiinsa riippumatta siitä, mitä tapahtuu, missä tapahtuu, miksi ja kenelle.


Jokainen asia ei voi olla tärkeä, ihmisen  psyyke ei kestäisi sellaista.


Tämä digijuttu on mennyt aika lailla kiskoiltaan. Putosimme  kylmiltämme jäiden sekaan uimaan. Kukaan ei ehtinyt harjoitella tai tiennyt, millaiseksi tämä kaikki muotoutuu. Ja nyt me teemme niin kuin kaikessa aina, yritämme parhaamme mukaan räpiköidä mukana ja selvitä. Vaikka ahdistaisi kuinka, emme kyseenalaista, sillä eihän uutta aikaa  voi perua.


Mutta hei, tämä kaikki ei ole pakollista. Elämässä, myös virtuaalipuolella, saa painaa jarrua ja miettiä uudestaan. Tarkastella kriittisesti sitä, mitä omalla feedillä juoksee ja työntää paska sinne minne se kuuluukin eli roskikseen. Deleteä vaan kaikelle, mikä tuottaa pahaa mieltä. Ja jos digisiivous ei auta, voi vetäytyä aivan vapaasti tauolle tai kokonaan ulos somesta. Siihen ei tarvita passia tai viisumianomuksia, että pääsee taas kasvokkain kahville tai viinilasin ääreen itselleen merkityksellisten ihmisten kanssa.


Eräs kaverini ei ole alunpitäenkään suostunut näihin ”some-hörhötyksiin” ollenkaan mukaan ja viettää silti täysin onnellista elämää, uskokaa tai älkää. Välillä hän naureskelee sitä, että ihmiset soittelevat hänelle tohkeissaan kertoakseen, mitä järkyttävää Facebookissa taas kohistaan.


Veikkaan, että some-vetäytymiset lisääntyvät lähiaikoina urakalla. Ensireaktioiden aika on ohi, nyt kansa tahtoo vetää keuhkot täyteen reaalimaailman raikasta talvi-ilmaa ja pohdiskella omaa strategiaansa tietoverkkojen infotulvassa. Se löytyy, kunhan annamme itsellemme hieman tilaa tuumiskella.

Lujaksi kasvamisesta

"Kun ihminen on säröillä, valo pääsee helpommin sisään." Hienosti sanottu, vai mitä. Kuulin tämän viisauden ensi kertaa tällä viikolla ja löysin siitä samankaltaista sisuksiini ryöppyävää voimaa, kuin Tommy Tabermannin pohdinnasta: "Kuinka monta kiveä voi niellä ennen kuin muuttuu kallioksi?" 

Niinpä, väitetään mitä tahansa, rikki meneminen ei ole heikkoutta vaan pikemminkin lujaksi kasvamista.

Ehjät ihmiset ovat tylsiä. Kuka jaksaisi sellaisten tyyppien seuraa, joille ei ole koskaan tapahtunut yhtään mitään. Sehän on kuin istuisi iltateellä hautajaisia varten meikattujen ruumiiden kanssa, mykkien ja merkityksettömien. No joo, viihdyttäisihän se ehkä ensimmäiset viisi minuuttia, voisi ottaa selfieitä poski kiinni monttumatkalaisten naamoissa ja lyödä kuvat instagramiin maailman pällisteltäväksi. Toki se pitäisi tehdä äkkiä, ennen kuin delaisi itse tylsyyteen.

Itse pidän paikatuista ihmisistä. Rosoisista, elämän ruoskimista. Ihmisistä, jotka ovat kolunneet rotkonpohjia ja huippuja, juhlineet menestystä ja rämisseet naamalleen katuun kaatosateessa. Tehneet virheitä, jotka voidaan kirjoittaa pienillä ja isoilla alkukirjamilla. Ihmisistä, jotka ovat seisoneet horjuvin jaloin ja joutunet pyytämään apua. Jotka ovat täynnä kolhuja, klommoja ja säröjä, arpeutuneita tai aukinaisia. Jotka piilottelevat vaatteidensa alla avohaavoja ja pyyhkivät salaa takinkaulukseen kyyneleitä ruuhkabussissa. Hymyilevät sopimattomille vitseille ja ajattelevat luvattomia. Haaveilevat karkaamisesta, rajojen ylittämisestä, ranttaliksi panemisesta. Ja tekevät, mitä tahtovat.

Veikkaan, etten ole mikään poikkeus, että iso osa ihmisistä pitää toisissaan enemmän vioista kuin täydellisyydestä, jos siis oikein ryhtyvät asiaa ihan rehellisesti pohtimaan. Siihen nähden onkin häkellyttävää, että täydellisyys on kuitenkin se kuva, minkä me haluamme antaa itsestämme toisillemme. Nätti pintakiilto, johon haluamme itse uskoa ja johon toivomme kaikkien muidenkin uskovan.

Markkinamiehet hoksasivat tämän ihmislajia vaivaavan paradoksaalisen käyttäymismallin iäisyydet sitten ja muuttivat myyntivaltiksi, joka jyskyttää kuin painokone euroja kauppiaiden taskuihin vuodesta toiseen. Täydellisyyden nimissä ihmisille on mahdollista nimittäin kaupata ihan mitä tahansa, jopa virheitä. Nättiä naamaa, peppua, huoliteltua ulkomuotoa, kivaa asuntoa, venettä, auvoista parisuhdetta, oikeanlaista statusta työpaikkoineen ja julkisivuvelkoineen, mallia parhaasta poliittisesta toimitavasta ja koko elämässä olemisen piparkakkumuottia. Ja koska virheitäkin toki tarvitaan, jotta täydellisyys näyttäisi hyvältä, rahamiehet keksivät myydä rustiikkia, kierrätystä, reikiä uusissa farkuissa ja elämänmuotoja, joissa virheet ovat silleen juuri hipsteristi oikeanlaisia.

Ihan oikeesti hei, eihän tässä hommassa ole yhtään mitään järkeä. Olemme täynnä epätäydellisyyttä, pidämme siitä toisissamme, mutta leikimme jatkuvasti, että olemme jotain muuta ja paheksumme, jos joku kieltäytyy tästä pelistä ja on vain sitä mitä on.

Alan olla jo vanha akka. Olen ollut melkomoisen suorasukainen aina ja yrittänyt suunnilleen syntymästäni saakka pitää suutani enimmäkseen kiinni, ettei epätäydellisyyteni häikäisisi, kuin vahingossa päälle unohtuneet pitkät ajovalot pimeällä tiellä vastaantulijoita. Vuosi vuodelta olen ollut yhä kyllästyneempi tähän touhuun ja nyt huomaan, etten enää välitä olla mukana tässä leikissä. Olen tällainen kuin olen, ja jos se ei kelpaa, aivan sama.

Monesti oikeussaleissa mietin, että olisi hienoa, jos kaikista paheksunnan aiheista ja virheistään voisi maksaa tuomiolla niin kuin rikolliset tekevät ja olla yhteiskunnan langettaman rangaistuksen jälkeen vapaa. Sovittaa syntinsä kertaheitolla, sen että syntyi sellaiseksi ja tällaiseksi, ihan perkeleen epätäydelliseksi. Ettei sitä paheksunnan kivirekeä tarvitsisi raahata koko elämäänsä perässään, kun ei edes murhasta annettava elinkautinen vankeusrangaistus ole oikeasti koko elämän mittainen.

Minussa on säröjä, joista valo paistaa sisään. Olen niellyt kiviä enemmän kuin jaksan laskea. Olen tehnyt valtavia virheitä. Mutta minä pidän valosta sisälläni ja siitä, että alan olla jo niin suuri kivi, että minua voi hyvällä syyllä alkaa kutsua kallioksi. Minä haluan olla tällainen kuin olen, seistä vankkumatta omilla sijoillani, vaikka ympärilläni puhkeaisi ydinsota tai kaikki muut tulisivat hulluiksi.

Se on jo hyvin lähellä sitä lujuutta, johon matkalipun saa vain särkymisen kautta.

#kehäraakki #väsyttää

Kipeitä luopumisia

Miksi ihminen pelkää muutosta. Miksi luopuminen sattuu. Miksi tuttu on turvallista, niin turvallista, että sen alkaa uskoa olevan sitä ihan kaikkein parasta itselleen. Että on pidettävä kaikesta kiinni, toimittava niin kuin aina on toimittu, oltava sellainen jollaisena ihmiset pitävät.

Ihminen on jumittuja, siitä se johtuu. Kuin muurahainen, joka harhailee päivästä toiseen pitkin metsänpohjaa ja haalii mukaansa jokaisen tikun ja neulasen kasvattaakseen kotikekoaan suuremmaksi ja suuremmaksi. Törmäämme kaikenlaiseen ja enimmäkseen ihan sattumalta, löydämme mukavan asuinalueen, asunnon kahdella vessalla, unelma-auton, hyvännäköisen kumppanin, mutkattomia naapureita, ystäviä sieltä sun täältä, työpaikan, hauskoja harrastuksia ja saamme lapsia, design-lampun ale-hintaan ja perintönä hyllyt notkolleen vanhaa Arabiaa. Keräämme kaikkea tätä kamaa niskaamme kuin muurahainen aluskasvillisuuden seasta löytyviä roskia. Ja jostakin syystä joka kerta jotakin uutta saadessamme liitämme sen osaksi käsitystämme siitä, mikä on välttämätöntä elämässämme.

Keko kasvaa, tietenkin, ja mitä isompi elämänläjästämme tulee, sitä huonommin happi yltää sinne jonnekin sisuksiin, jossa istumme tuo roinakasa yllämme. Olemme jumissa. Emme voi hengittää, mutta emme toisaalta myöskään irroittaa ainuttakaan osaa tästä vaivalla rakennetusta kokonaisuudesta. Vaikka itkettäisi, vaikka iho kukkisi näppylöistä.

Ihmisen olisi terveellistä vastata tasa-ajoin elämässään kysymyksiin siitä, kuka hän oikeastaan on, mitä hän todella tarvitsee ja haluaa. Että onko elämässä lopulta kuinka monta sellaista asiaa, joka tekee hänet onnelliseksi. Että ovatko hänen niskaansa sovitetut roolit oikeasti sitä mitä hän on, vai onko oleminen lipsahtanut ulkopuolelta tulevien odotusten mukaan elämiseksi.

Hienoa, jos tämän tsekkauksen jälkeen voi todeta: "Olen onnistunut."

Mutta ei ole myöskään pakko haluta ja tarvita loppuelämänsä ajan samoja asioita. Keko ei ole mikään itsestäänselvä turvapaikka, sen alle voi pahimmassa tapauksessa tukehtua.

Minulla tuo tukehtuminen taitaa olla aika lailla konkreettista tällä hetkellä, ainakin lääkärini mukaan. Musta kissani Wilson on asunut luonani 11 kuukautta. Hän makaa kyljessäni ja kehrää parhaillaankin, käteni yltää hankalasti hiirelle hänen ylitseen. Wilson siristelee keltaisia silmiään, mikä tarkoittaa kissojen kielellä kiintymystä ja hyvää oloa.

Mutta minulla vaikeita astmaoireita, keuhkoputkentulehdus, kurkunpääntulehdus ja poskiontelotulehdus. Oireeni vain jatkuvat ja jatkuvat, vaikka syön lääkkeitä muovikassillisen päivässä. Lääkärin sanoo, että kaikki on allergian syytä, eikä hän voi määrätä jatkuvasti isompia annoksia ja uusia kuureja.

Luulin, että Wilson on hyvä asia, vaikka näin ei ollut. Tarvitsen happea. Kirjoitan tätä surullisena, sillä luopuminen tekee kipeää.

Selkäranka-asiaa sananvapaudesta

Päivän yksi puhuttavimmista aiheista oli Ylen journalistien Jussi Erosen ja Salla Vuorikosken irtisanoutuminen työstään journalistisista syistä. Molemmat kertoivat perusteikseen, että heidän sananvapauttaan on rajoitettu. Se on vakava väite 2010-luvulla sananvapauden mallimaa Suomessa.

Ihailen ihmisiä, jotka toimivat periaatteidensa mukaan, vaikka se merkitsisi henkilökohtaisia vaikeuksia. Toimeentulo ei ole sivuseikka yhdenkään ihmisen elämässä,  joten en usko tällaisten päätösten syntyvän tyhjästä.

Tämä kirjoitukseni on kannanottoni sananvapauden ja riippumattoman journalismin puolesta. Se on hatunnosto jokaiselle rohkealle toimittajalle, joka taistelee näiden asioiden puolesta jopa vastoin omaa henkilökohtaista etuaan.

Sillä kyse on selkärangasta. Journalistien, sananvapauden ja koko demokraattisen yhteiskunnan selkärangasta.

Selän muodostavat nikamista koostuva selkäranka ja tukilihakset. Selkä on merkittävin ryhtiin vaikuttava ruumiinosa. Selän tehtävä on pitää ihminen pystyasennossa ja kannatella päätä. Niin päätä kuin pystyasentoa tarvitaan kipeästi journalistin työssä, joten voisi todeta, että selkäranka on journalistille välttämätön.

Selkävammoista yleisin on venähdys. Venähdys syntyy usein äkillisestä liikkeestä, kun esimerkiksi journalistia vaaditaan säntäilemään ristiriitaisten ohjeistusten mukaisesti. Kenen tahansa ryhtiä saattaa huonontaa hetkellisesti selän venähtäminen, mutta pysyviä vaurioita tilanne ei jätä. Se on harmillinen ja kipeä vaiva, mutta paranee ennalleen yleensä muutamassa viikossa.

Murtumia taas on kahdenlaisia, merkittävän ulkopuolisen voiman tai iskun synnyttämiä ja itsekseen kuluman yhteydessä muodostuneita. Jälkimmäiset syntyvät yleensä hiljalleen kasvavan taakan alla ikään kuin huomaamatta, kun ranka alkaa painua kasaan. Usein vasta kipu paljastaa vääristymän selkärangassa. Kunnollisen hoidon avulla enempi rangan vääntyminen on mahdollista estää, ja jo syntyneetkin virheet voidaan sen avulla monesti parantaa.

Kova ulkopuolinen isku tai paine aiheuttaa selkärankaan usein trauman, jonka syntytapaa leimaa tyypillisesti arvaamattomuus. Tällaisessa tilanteessa on melko sattumanvaraista, miten pahasti ranka vaurioituu. Jos hyvin käy, vammasta on mahdollista toipua. Ryhti saattaa jäädä kuitenkin pysyvästi kieroksi.

Pahimmassa tapauksessa selkärangan suojaama selkäydin vaurioituu. Seurauksena voi olla pysyviäkin toiminnallisia vikoja ja häiriötä, kuten pistelyä ja tunnottomuutta – molemmat hyvin invalidisoivia journalistin perusoireina. Ryhtinsä menettänyt journalisti on yhtä kuin juna ilman kiskoja, presidentti vailla valtiota tai demokratia ilman sananvapautta.

Selkäytimen vakavat vauriot tässä ammattikunnassa saattavatkin johtaa paitsi  journalistin, myös koko journalismin kuolemaan.

Vapaaehtoistyönhakijana hylätty

Haluan osallistua vapaaehtoistyöhön, mutta työpanostani hyljitään. Vapaaehtoisjärjestöjen näkökulmasta olen hyödytön useistakin syistä, joista merkittävimpiä ovat säännöllinen päivätyö ja uskonnottomuus.

Jos olen väärässä, oikaise ihmeessä.

Olen kahlannut viimeisen vuoden aikana läpi eri kolmannen sektorin hyväntekeväisyys- ja avustustoimijoita ja kasannut kelvollisuudestani seuraavanlaisen kokonaiskuvan.

1. Paras tapa auttaa on antaa rahaa. Kasvoton lahjoittaja on vähiten vaivaksi ja eniten hyödyksi.

2. Vaate- ja tavaralahjoitukset ovat myös ihan ok. Jos tajuan antaa sitä mitä tarvitaan, silloin kun tarvitaan. Pestynä, viikattuna ja mielellään mahdollisimman käyttämättömänä.

3. Seuraavaksi eniten hyödyksi voin olla keräämälle järjestölle lisää rahaa. Suositelluin vapaaehtoisosallistumisen muoto hyväntekeväisyysjärjestöjen puolelta on lipaskeräys. Purkki käteen ja kadulle kerjäämään hyvän nimissä.

4. Ulkomaille auttamaan. Siellä ollaan tosi hädässä. Olisi erittäin jaloa panna pillit pussiin täällä kotimaassa, ottaa vähän palkatonta ja lähteä raivaamaan viidakkoa.

5. No jaa, onhan täällä kotimaassakin työtä, jos vaan joku oikeasti haluaisi auttaa. Voisi esimerkiksi pitää seuraa yksinäisille vanhuksille ja auttaa asioinnissa sekä ulkoilussa. Käydä kerran viikossa leipomassa syrjäytymistä ehkäisevissä kohtaamispaikassa. Auttaa vähävaraisten ruokajakelussa, pakata kauraryynejä, leipäpaketteja ja jogurttipurkkeja muovikasseihin - senhän nyt osaa kaikki.  Harmi vaan, että kaikki tämä on mahdollista ainoastaan päiväaikaan, silloin kun työtätekevät ovat töissä. Sitä paitsi ei ikäihmisten ystäväksi noin vain ryhdytä - ensin pitää käydä ystäväkurssit ja sen sellaiset. Kursseja järjestetään harvoin, ja pääasiassa päiväsaikaan eli silloin, kun työtätekevä on töissä. Sama juttu ensiapukurssien kanssa, jos sattuisi kiinnostamaan esimerkiksi partiointi katutapahtumissa ja festareilla. Mutta kunnon vapaaehtoinen jää tietenkin pois työstä voidakseen olla vapaaehtoinen. Niin tämä maailma pyörii.

6. Lapset, huumeidenkäyttäjät ja mielenterveysongelmaiset näyttävät pitävän sylin auki jokaiselle, joka haluaisi tarjota työpanoksensa edes hetkeksi heidän käyttöönsä. Itse en valitettavasti jaksa jatkaa vapaa-ajalla työaiheiden parissa, siksi kaksi viimeksi mainitsemaani ovat poissa omista luvuistani. Jos ei koe lapsia omaksi vahvuusalakseen - niin kuin en enää itse oikein koe, voi mennä pesemään esimerkiksi ikkunoita SOS-Lapsikylään. KIITOS SOS-Lapsikylä, ensimmäinen paikka, joka toivottaa työpanokseni vilpittömästi tervetulleeksi tyyliin: Kerro sinä mitä osaat, me keksimme sinulle kyllä käyttöä!

7. Todella merkittävä osa ihmisten perustarpeisiin, kuten ravintoon, vaatteisiin, asumiseen ja lähimmäisyyteen keskittyneestä avustustyöstä on uskonnollisten toimijoiden harteilla. Noloa meille uskonnottomille, niin kuin inhimillisyys edellyttäisi uskoa Jumalaan. Voin tehdä vapaaehtoistyötä minkä tahansa uskontoryhmän riveissä, ei siinä mitään. On kuitenkin jokseensakin kiusallinen ajatus, että jos avustuskasseihin pitäisi yrittää pakata eilisen leivän lisäksi läjä herran sanaa ja uskoa. Sitä paitsi vapaaehtoisen uskonnottomuus näyttäisi olevan riesa myös näille hengellisille toimijoille, vähän niin kuin olisi koko ajan potentiaalinen petturi riveissä. Näin minuun on ainakin suhtauduttu.

Noh, en aio luovuttaa. Selailen edelleen nettiä ja etsin tilaisuutta olla hyödyksi. Jeesus tuskin panee pahakseen, että ilmoittauduin mukaan Operaatio ruokakassin toimintaan. Hengellistä tai ei, sinne työnnän seuraavaksi nenäni. Evankelisluterilaisesta kirkosta sainkin jo tarpeekseni, joten kokeilen näitä vapaaseurakuntia siis seuraavaksi. Pari vuotta sitten ilmoittauduin nimittäin Turun diakoniakeskukseen vapaaehtoiseksi yksinäisten vanhusten ystävätoimintaan ja asiointi- tai ulkoiluavustajaksi. Kävin haastattelussa, täytin pyydetyt liput ja laput. Tämän jälkeen jäin odottamaan yhteydenottoa. Odotan sitä edelleen, mutta ymmärrän toki, etten tainnut kelvata.

SOS-Lapsikylä, teihin otan varmasti yhteyttä!

Pari sanaa some-väkivallasta

Haastattelin viime keväänä murhamiestä, joka suorittaa jo toista elinkautistaan. Hän oli siis tappanut ensin yhden ihmisen erittäin raa'asti, istunut 22 vuotta vankilassa ja vapauduttuaan tappanut heti toisen ihmisen yhtä julmasti. Lehtijutun tarkoitus oli kertoa, minkälaista on elää muurien sisäpuolella ilman pientäkään toivoa vapautumisesta vuosikausiin. Minkälaista on seurata television ja lehtien kautta maailmaa, elämää ja normaaliutta, jossa ei itse voi olla millään tavalla mukana. Minkälaista on, kun ainoa kokemus ulkomaailmasta on panssarilasin takana näkyvä pala peltoa ja metsää.

Sain lukijoilta suuren määrän raivostunutta palautetta, jossa kritisoitiin sekä juttuaihetta että minua toimittajana. Murhaajia ei pitäisi haastatella, oli viestien sisältö noin niin kuin asialliseksi tiivistettynä. Murhaajat pitäisi tappaa, moni näytti ajattelevan.

Tämä muistui mieleeni tänään, kun facebook tarjoili uutisvirtaani Ilta-Sanomien jutun kuolemaan tuomitun murhamiehen pieleen menneestä teloituksesta Yhdysvalloissa. Mies availi silmiään, haukkoi henkeään ja vääntelehti 34 minuuttia kestäneen myrkkyteloituksen aikana - eli suomeksi sanottuna kärsi. Ja mitä tekivät facebookin kommentoijat? No nauroivat täyttä kurkkua tälle kärsimykselle ja toivottelivat mahdollisimman tuskallista kuolemaa jokaiselle murhamiehelle maailmassa.

Ihminen on peto. Ihminen lyö, potkii ja tappaa. Aggressio on meillä geeneissä, ja se on ollut erittäin tärkeä ominaisuus lajimme säilymiselle.  Vihaiselle ihmiselle on luontaista ryhtyä ratkomaan tilannetta fyysisellä väkivallalla. Valtaosa ihmisistä ei kuitenkaan näin toimi, mikä kertoo siitä, että luontaisia taipumuksia voi ja pitää hallita. Näin tekevät kaikki eläimet, sillä harkitsematon väkivalta on sosiaalisesta näkökulmasta tarkasteltuna haitallista myös sitä harjoittavalle yksilölle itselleen.

Suurin osa ihmisistä jättää siis leipäveitset kotiin lähtiessään illanviettoon ravintolaan. Nakkikioskilla nyrkki voi toisinaan vähän heilahtaa, mutta sillekin meillä on puolustus valmiina: verensokerin alhaisuus ja humalan aiheuttamat haasteet puheen tuottamisessa sekä ymmärtämisessä. Annamme itsellemme anteeksi tällaiset vähäpätöiset poikkeamat sivistyksestämme. Yksi älykkyyden vahva merkkihän on se, ettei ihmisen ei tarvitse ratkoa asioita potkimalla ja puremalla.

Me emme kanna lakikirjaa mukanamme ymmärtääksemme tämän, nämä käytöskoodit tulevat selkärangasta. Niinpä, olemmehan helvetinmoisen sivistyneitä - niin kutsuttuja hyviä ihmisiä, erityisesti murhamiesten edustaman kuonan rinnalla.

Mutta tuli uusi aika, netti ja some. Ylivertaisista ominaisuuksistaan ylpeä ihmislaji marssi  sisään rinnakkaiseen todellisuuteen ja otti hetkessä omakseen tämän uuden paikan, jossa reaalimaailman itsestäänselvyydet vaikuttavat kuitenkin naksahtelevan kuin jonkinlaisen luonnonlain ohjailemana irti nikamiemme raoista. Emme taida kiinnittää siihen paljonkaan huomiota, kyllähän me nyt herrajumala tiedämme miten täällä pallolla ollaan, juujuu, ketään ei saa vetää tukasta eikä ainakaan paloitella.

Ja jos meitä hyviksiä alkaa vituttaa, lähdemme vähän someen riehumaan. Se on kato sellainen hilpeä paikka, jossa kaikki on ihan vaan puoliksi totta jos sitäkään, sellainen virtuaalimaailma. Roiskimme jokaisen nettifoorumin surutta täyteen vihapuhetta, verta, suolenpätkiä ja kuolemaa. Tulee huikea olo, kun saa sanoa suoraan, purkaa vähän paineita. Siinä välissä pitää piipahtaa lähikaupassa, ja pihalla tervehdimme ystävällisesti naapurin mummoa, tietenkin, arvostammehan inhimillisyyttä ja käytöstapoja. Kun maitopurkki on jääkaapin kylmässä, kurkkaamme virtuaalireaktioita ja näpytämme ruutuun nautinnollisen läjän "tapa itses suvakkihuora" -toivotuksia muistamatta lainkaan, että reaalimaailmassa käytöksemme määriteltäisiin jotakuinkin väkivaltaiseksi. Häh, some-väkivaltaa muka, mitä tämä nyt oikein on? Eihän netissä voi nuijia keneltäkään hampaita irti tai ampua metallinpalaa ohimoon.

No onneksi ei voi, olisi meinaan sen verran jo silpoutuneita ja kuolleita ruutujen äärellä, että laajentaisimme parastaikaa pikavauhdilla sairaaloita ja hautuumaita selvitäksemme tästä katastrofista.

Lueskelin tänään tosiaan murhamiehen teloituksesta kertovan lehtijutun alle kerääntyneitä kommentteja facebookissa. Katsoin tablettini ruudun kautta some-maailmaa, aivan kuin haastattelemani elinkautisvanki sellinsä ikkunan läpi näkyvää surkeaa pellonpalaa. Kaksinkertainen murhaaja kuvaili minulle keväällä muurien ulkopuolista maailmaa jollakin tapaa pelottavaksikin paikaksi, josta hän tahtoisi itselleen lähinnä muutamia valikoituja asioita. Hän ei ajatellut, että elämä tapahtuu muurien ulkopuolella - hän koki olevansa tyytyväinen ja turvassa vankilassa.

Some on maailma, jolta todellakin toivoisi olevansa turvassa. Some-sonnassa kahlatessa pulpahtaa väkisinkin mieleen,  että kaikki nämä raivoajat ja some-saatanat, jokaikinen heistä elää keskuudessamme täällä ihka oikeassa todellisuudessa.

Se on vastenmielinen ajatus se. Pelottava.

Tuotiin hirvi isoon cityyn

Roudattiin eilen hirvi pöndeltä Turkuun kaverin kanssa raskaan työpäivän päätteeksi. Ruhopaino 150 kiloa. No okei, paloiteltuna - mutta silti. Volvon takajouset vaan paukkuivat mutkaisen pikkutien kuopissa, kun perään oli lastattu sata kiloa täyttä lihaa ja vähän luita kaupan päälle.

Itselläni oli takana jutuntekoa toimituksessa, ja päivän päätteeksi luennointi Turun yliopiston hoitotieteen laitoksen Etiikan teemapäivillä yli satapäisen yleisön edessä. Ei lentänyt yhtään löysää tomaattia niskaan, vaikka joukossa oli tiettävästi myös väkeä Kupittaan sairaalasta. En tiedä tulinko ymmärretyksi, mutta ainakin yritin selittää, miksi media toimii niin kuin toimii. Että meidän journalistien työtä on vahtia kaikenlaista vallankäyttöä, eikä se ole henkilökohtaista.

Joka tapauksessa tämän tiukan setin jälkeen kaveri poimi minut kyytiinsä, ja ajoimme sumussa Saloon syömään. Suosittelen paikallista nepalilaista ravintolaa, ruoka oli hyvää.

Metsästysseuran lahtivajalla odotti iloinen metsämies. Hän halasi minua ensitöikseen lämpimästi, vaikka joutunut raatamaan kaksi päivää hirvemme kimpussa. Yllättävän paljon menee aikaa ison eläimen paloitteluun. Lajittelimme hirven tasaosiin kymmenelle henkilölle, pakkasimme farmarin perseeseen ja kiitimme kauniisti. Toki vähän rahaakin vaihtoi omistajaa.

Salon keskustassa ystäväni opetti, että jos joku törttöilee liikenteessä, sitä pitää tuijottaa kostoksi. "Näin!", ystäväni sanoi ja töllötti niska pitkänä törttöilijää viereisellä kaistalla. Aloimme olla hysteerisiä väsymyksestä, me uutistoimituksen reikiä täyteen tulitetut rintamasotilaat ja omien elämiemme sankarit.

Yhdeksän aikaan illalla olimme vihdoin takaisin Turussa. Ähisten kannoin hirven kerrostaloasuntooni, josta kaverini sitten hakivat osuuksiaan pitkin iltaa. Rankka päivä päättyi tietenkin yövalvomiseen, sehän on selvä. Aivoni eivät koskaan osaa lopettaa ajoissa. Sitä paitsi lempisaapikkaistani oli hajonnut vetoketju kesken reissun, perhana - sekin pänni.

Mutta hei, vein päivän kunnialla loppuun saakka! Ja kannoin kaksi kertaa aikuista hirveä - ensin yhdessä kaverin kanssa ja toisella kerralla ypöyksin kerroksia ylös asuntooni. Kuinka moni voi kehua tehneensä saman.

Tuolla se metsäneläin huutaa pakkasessa: "Maista minua!" Joo, aika seurallinen kaveri.

Pimeänpelkoa ja natseja kaduilla

Turussa aurinko nousi tänään kello 9.20. Nyt kuusi tuntia myöhemmin planeettani Maa on muuttanut asentoaan, ja sitä lämmittävästä tähdestä on näkyvissä enää kultainen jälki taivaanrannassa. Jälkihehku, kuin etäisen tulipalon kajo.

Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä.

Naapuriini syntyi aamukuudelta itsenäisyysvauva, uusi suomalainen.

Iltapäivällä ystäväni kävi lainaamassa valkoviiniä kalakeittoon, joka venäläisen reseptin mukaan tehtynä on kuulemma fantastisen mahtavaa. Ystäväni ei suostunut ottamaan mukaansa kokonaista viinipulloa, vaan tahtoi välttämättä pakata tarvitsemansa viinitilkan pakasterasiaan. Pissanäytteeltähän se näytti, kun hän kiikutti sitä pihan halki tiistaipäivän viimeisissä auringonsäteissä autolleen.

Tänään päivän pituus oli kuusi tuntia ja neljä minuuttia. Edessä on tihenevää pimeyttä, jossa hädintuskin pärjää käsikopelolla.

Kohta linnassa juhlitaan. Juhlavastaanoton teemana on tänä vuonna Suomen vahvuudet: rehellisyys innovatiivisuus, vakaus, lukutaito, koulumenestys ja tyttöjen mahdollisuudet. Kutsuvieraissa on painotettu koulutuksen ja sivistyksen toimijoita, kansalaisjärjestöjen aktiiveja, tieteenharjoittajia, rauhanturvaajia, urheilijoita, luonnonsuojelijoita ja innovatiivisia yrittäjiä.

Tungos kristallikruunujen alla on perinne, jonka tarkoitus on kunnioittaa itsenäistä maatamme.

Juhlahumun ja presidentinlinnan keltaisten seinien ulkopuolella Suomi on revennyt vähintäänkin kahtia. Tuhansittain mielenosoittajia, natseja ja anti-natseja pääkaupunkimme Helsingin kaduilla. Kukaan ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan. Minkälaista pimeyttä.

Vastakkainasettelusta on tullut perinne, oikea maan tapa. Kaikki purevat kaikkia - myös omiaan, mikäs sen lystikkäämpää. Itsenäisyyshän on sitä, että saadaan olla ja myllätä miten tahdotaan. Vai mitä.

Planeettani Maa jatkaa vielä matkaansa kohti kiertoratansa etäisintä pistettä suhteessa tähteensä Aurinkoon. 21. joulukuuta päivän pituus Turussa on lyhin mahdollinen sijaintiimme nähden - vain viisi tuntia ja 43 minuuttia. Vielä kaksi viikkoa jatkuu siis sukelluksemme kylmenevässä avaruudessa, ennen kuin tähti vetää meidät takaisin ja päivä alkaa valjeta.

Toivottavasti päivänvalo paljastaa maan, josta on edelleenkin syytä iloita. Rauhallista itsenäisyyspäivää, Suomi!

Järjettömyyden ja surun päivä

Taas se tapahtui - järjettömyys. Tällä kertaa Imatralla.

Voiko olla mitään raukkamaisempaa tapaa terapoida omaa kurjaa oloaan kuin tappaa muita ihmisiä, vieläpä täysin sivullisia. Hyödyttikö se - parannuitko tuskistasi, tuliko nyt hyvä mieli? Tämän kysymyksen haluaisin kysyä jokaiselta näistä joukkomurhaajista, perhesurmaajista ja kouluampujista.

Suutun, kun ajattelenkin näitä tapauksia. Ihmettelen sitä lässyttäjien armeijaa, joka marssii esiin joka kerta tällaisten kauhutekojen jälkeen sekoittamaan ihmisten päät vaatimuksillaan siitä, että näiden juttujen monimutkaisia syy-seuraus -suhteita pitäisi tajuta paremmin.

Miten järjettömyyttä voi ymmärtää, kysynpä vaan.

Tahallista tappamista ei tarvitse käsittää. Sille ei ole minkäänlaista oikeutusta, eikä sellaista pidä yrittää rakentaa päässään vierittämällä syytä mielenvikaisuuden, syrjäytymisen, päihteiden tai muunlaisen loukkuun ajautumisen niskoille. Yksilön valinta ryhtyä tappamaan ihmisiä ei ole yhteiskunnan vika. Se ei johdu koulukiusaamisesta, köyhyydestä, puolison uskottomuudesta, surkeasta lapsuudesta tai siitä, ettei löydy töitä tai opiskelupaikkaa.

Moni tapahtuma elämässä altistaa ihmisen epätoivolle ja ratkaisumalleille, joissa ei ole järjen hiventäkään. Kaikilla on omat surunsa ja taakkansa kannettavana, eikä maailma ole reilu paikka olla. Yksilön kurjuutta on mahdollista vähentää yhteiskunnan, yhteisöjen ja läheisten toiminnalla. Paskan olon lievittämisessä voidaan onnistua tai olla onnistumatta.

Mutta mieti tilannetta, että sinulla on ampuma-ase, pommi, leipäveitsi, kanisteri bensaa tai mikä tahansa väline, jota on mahdollista käyttää toisten ihmisten tappamiseen.

Kuvittele kamalin epätoivo, mitä pystyt. Sitten mieti itseäsi harppomassa kohti koulua, ostoskeskusta, ravintolaa, työpaikkaa tai vaikkapa kotia, jossa perheesi nukkuu. Puristat asetta kädessäsi. Roiskit bensaa nukkuvien lastesi sänkyihin. Jätät pommin ruuhkaisimmalle paikalle, jonka löydät. Ja sitten kätesi jännittyy...

Onko nyt vika jossakin toisessa, jos viet aikeesi loppuun? Painaako koulukiusaaminen liipasinta, klikkaako yhteiskunta etälaukaisinta, puristaako kurja lapsuus puukonkahvaa?

Ei, se olet sinä. Sinä teet yksin päätöksen siitä, vietkö toiminnan loppuun ja riistät elämän ihmisiltä, jotka luottavat sinuun tai joilla ei kenties ole minkäänlaista osaa tai arpaa kärsimyksiisi.

Päätös on yksilön ikioma. Vain tappaja itse on syyllinen tekoonsa, eivätkä sekopäisyys, känni, persoonallisuushäiriöt tai mielenvikaisuus lievennä moraalista syyllisyyttä.

Oikeuslaitos rankaisee, mutta myös jokaisella yhteiskunnan jäsenellä on henkilökohtainen oikeus halutessaan tuomita ajatuksen tasolla jokainen tappaja - tämä on mielipiteeni sekä yksityishenkilönä että rikosjuttuja ammatikseni raportoivana toimittajana. Ymmärtäkööt ammattiymmärtäjät ja paijatkoot murhaajien päitä niin, että kädet ja sielu kuluvat puhki.

Minä ymmärrän mieluummin niitä, jotka jäivät suremaan täysin turhaan kuolleita läheisiään. Osanotto Imatran surulle.

Madonreikä vapauteen

Olen nähnyt saman unen nyt useina öinä. 

Unessani juoksen huurteisessa metsämaisemassa ja talven häikäisevä, kylmä kirkkaus levittäytyy ympärilläni kuin avaruus. Askeleeni rullaavat kevyesti ja keuhkoni imevät pakkasmetsää . 

Olen ypöyksin, onnellinen ja tunnen käsittämätöntä vapautta. 

Uni on rauhallinen ja lohduttava. Ihminen kaipaa sellaista, ettei tapahdu mitään. Että kaikki oleminen tiivistyy yhteen kokemukseen. Eikä päässä liiku mitään muita ajatuksia kuin juuri käsillä oleva hetki.

Flirttailen usein ajatuksella, että jätän kaiken. Että revin itseni irti tästä uuvuttavasta elämästä, irtisanoudun työstäni, myyn omaisuuteni ja muutan pieneen mökkiin jonnekin Jäämeren rannalle. Karu luonto, hiljaisuus, yksinkertainen elämä ja riippumattomuus kiehtovat minua. Tähtikirkkaat syvyydet ja vitivalkoiset ulapat. Ne joista Edu Kettunen laulaa:

"Lumisateen loputtua ei ole enää mitään, erämaita vain ja ajatuksen selkeyttä...

Madonreikä näillä syrjäisillä maanteillä, tuntuu jopa loogiselta."

Miten kätevä olisikaan ikioma madonreikä - takaovi, josta poistua. Kukapa ei tahtoisi kokeilla jotakin toista elämää ja tapaa olla.

Mutta jotekin sitä juuttuu. Jumittuu kuvittelemaan, että asioiden on oltava sellaisessa järjestyksessä, mihin ne ovat hakeutuneet. Että valvominen kuuluu aamuöihin, rytmihäiriöt ja vatsahaava työelämään. Että elämässä kuuluu haluta voittamista ja asuntolainan viimeisen maksuerän suorittamista. Että lahjojaan ei saa haaskata, aina pitää venyä ja joustaa, ymmärtää, kyetä ja kestää. Että ihmisarvo mitataan rahassa ja maineessa. Ja rohkeutta on tehdä, vaikka ei tiedä, tahtooko. Että on häpeällistä haluta mitään muuta tai sanoa, ettei jaksa.

Vaikka Juha Tapio ehkä tarkoitti seuraavat säkeet kuvailemaan irtisanotuksi tulemista, samaistun niihin täydellisesti myös näissä omissa aatoksissani.

"Eipä palttoota kaipaa, mies kuolematon. Välkkyvä terä vaikka niittää, olen koskematon. Jaksoin kaiken ja lisää,  vaikka niin moni nääntyi,

olin varma mä hallitsen virtaa,  kunnes kohti se kääntyi.

Olin kestänyt kaiken. Häpeää kestänyt en.

Jätin taakseni kaupungin valot ja voittamisen. Ajoin yön yli tänne,  jääkylmässä järvessä uin. Suorilta jaloilta melkein vuoteelle kaaduin.

...

Jätin ikkunan auki, tuoksua mullan ja maan. Vielä hetken järvellä vilkkuu tähtiä valkeanaan. Kun on riisuttu kaikki, ihmeen hyvä minun on.

Eipä tarvitse mitään mies tarpeeton."

Veikkaan, että aika moni haluaisi kokeilla tarpeettomuutta. Sitä, ettei kukaan odottaisi tai vaatisi mitään, eikä olisi aikatauluja, kiirettä, velvollisuuksia. Vain jääkylmä järvivesi, metsäntuoksua, sakeaa valkoista ja horisontissa häämöttävä nimettömyys.

Vapaus, jossa saisi oikeasti valita.