tiistai 17. lokakuuta 2017

Avoin kirje isoäidilleni, kodittomien yönä





Tänään vietetään asunnottomien yötä. Päivämäärällä on minulle suuri henkilökohtainen merkitys. Myös aiheella: hylätyksi tulemisella, yksinäisyydellä ja kodittomuudella.

Sinä, isoäitini, kuolit tasan 12 vuotta sitten asunnottomien yönä. Muistan sen aina, kuinka pieni sitkeä vartalosi harmaantui, kutistui ja jähmettyi laihojen raajojen ikikoukuiksi hoitolaitoksen sänkyyn kahdessa vuodessa. Kuinka viimeiseen saakka olit onnellinen siitä, että vihdoinkin sinulla oli joka päivä ruokaa riittämiin. Ehkä muistisairauden taannuttamana palasit ajassa taaksepäin, josta halki pitkän elämäsi valtavat arvet repineet traumat taas palasivat. Voin vain aavistella, sillä et osannut kertoa siitä, pukea sanoiksi noita järkyttäviä kokemuksiasi.

Koit yksinäisyyttä, jonkalaista on vaikea kuvitella. Yksinäisyyttä, joka ei jättänyt koskaan rauhaan myöhempinäkään vuosinasi, vaan sai ikuisesti pelkäämään hylkäämistä - epäilemään kaikkea ja kaikkia viimeiseen henkäykseesi saakka.

Sinä synnyit vuonna 1913 erääseen pieneen maalaispitäjään. Pienikokoinen mustasilmäinen tyttö, jonka mustat hiukset saivat ihmiset halveksimaan sinua. Niin kuin sinä olisit voinut valita geenisi tai sen, kenen lapseksi synnyit. Huonon naisen tyttäreksi, naisen, joka ei kyennyt huolehtimaan jokaisesta eri miesten kanssa maailmaan saattamista jälkeläisistään - sinustakaan.

Olit vain 6-vuotias, kun jouduit huutolaiseksi. Mietin usein sinua siellä ihmisjoukkojen edessä, pientä tummaa tyttöä risaisissa vaatteissa kauppatavarana. Et pystynyt vielä vanhalla iälläkään juuri puhumaan noista ajoista, niin avoimiksi haavat jäivät. Vuodet vieraiden ihmisten kodeissa, joissa osassa sinua kohdeltiin kuin orjaa ja toisissa pidettiin palvelijana. Mutta ruokaan liittyvistä traumoistasi ei ollut vaikea päätellä, että nälkää sinä jouduit näkemään.

Suoritit kuitenkin keskikoulun loppuun iltakoulussa, mikä oli suoranainen ihme noissa oloissa eläneelle tyttölapselle. Sinä et kärsinyt aikasi lasikatoista tai piitannut siitä, mikä on naiselle ja köyhälle soveliasta.

Jo hyvin nuorena päätit ottaa ohjat omiin käsiisi ja karata palvelusperheestäsi. Onkin monilla tavoin vain sattuman oikkua, että minä olen nyt tässä naputtelemassa tätä kirjettä sinulle. Olit karatessasi vasta 15-vuotias ja matkalla Höyrylaiva Kurun kyytiin. Sinä kuitenkin myöhästyit sen kohtalokkaan verran, että alus ehti irrota laiturista. Onneksi, sillä laiva upposi miltei heti tämän jälkeen ja vei pohjaan yli 130 ihmistä. Käsittääkseni et hankkinut uimataitoa koskaan, joten sinulle tuo matka olisi ollut kohtalokas, eikä minuakaan silloin olisi olemassa.

Karkumatkaa omaan elämääsi et kuitenkaan jättänyt väliin, vaan kulkusi vei Tampereen kautta Helsinkiin.

Olit urhea nainen, 155-senttinen sitkeä selviytyjä, eikä sinua pelottanut puhkaista loputtomaan yksin yrittämiseen liittyviäkään näkymättömiä kattoja kerta toisensa jälkeen.

Työskentelit rahtilaivoissa siivoten ja emännöiden vuosien ajan. Nainen merillä tuohon aikaan ei ollut aivan tavallinen juttu. Sodan alettua värväydyit muitta mutkitta lotaksi, ja vielä vuosikymmenien jälkeen nauroit kysymykselleni, että pelottiko luotien viuhuessa yli. "Ei", sinä vastasit, "meitä nauratti". Viisikymmenluvun alussa rikoit taas tabuja ja avioiduit itseäsi 15 vuotta nuoremman miehen kanssa, sait pojan ja erosit vastoin kaikkia ajalle sopivia tapoja.

Ponnistit elämääsi tyhjätaskuna, ilman minkäänlaista perheen tukea ja paiskit koko elämäsi töitä varmistaaksesi vanhuuden, jossa ei tarvitsisi nähdä nälkää. Moni helsinkiläinen vaikuttaja saattaa muistaa sinut kokousreissuiltaan Säätytalolta, jonka narikassa tienasit yllättävän hyvin hankkien lopulta yksin isohkon, velattoman asunnon Kruunuhaasta.

Mutta niin kuin usein käy, pärjääminen muuttui taisteluksi ja taistelu lopulta pakkomielteeksi, jossa hellittäminen olisi tarkoittanut maailmanloppua. Niinpä muistan hyvin lapsuudestani, kuinka matkustin mukanasi kupongin kanssa metrolla kaupungin toiselle laidalle, jossa sait voipaketin viisikymmentä penniä halvemmalla kuin lähistön kaupoista. Ja kuinka salaa kiikutin roskikseen homehtuneita leivänkannikoita ruokakomerostasi, ettet sairastuttaisi itseäsi saituudellasi. Ja lopulta matkustin säännöllisesti Turusta Helsinkiin kantaakseni muovikasseittain ruokaa sinulle, koska tiesin, että värjöttelit asunnossasi nälissäsi säästäen yhä roposiasi vieläkin pahemman päivän varalle. Sellaisen päivän, ettei kaapeista löytyisi edes jauhopussia, josta saisit madot pois noukkimalla keitettyä puuron.

Isoäitini, sinä et oppinut koskaan elämäsi aikana luottamaan, että sinulla olisi vielä huomennakin katto pääsi päällä ja lautasella sen verran ruokaa, että pysyisit elossa. Säästäminen ja huomiseen varautuminen loppui vasta, kun nopeasti edennyt vaikea muistisairaus pyyhki armollisesti aivoistasi pois tiedon kantakaupungissa tyhjillään odottavasta kodistasi, kaikista osakkeistasi ja säästötilisi saldosta.

Olit 92-vuotias, kun kuolit. Jostakin syystä sydäntäni repi kohtalon armoton iva, joka lukitsi sinun lähtösi asunnottomien yöhön, kodittomuuteen. Sillä sitä sinä olit koko pitkän elämäsi, jostakin syvältä korjaamattomasti juuriltasi revitty, vailla huolenpitoa, turvaa ja henkistä kotia. Ihminen, joka vasta muistin hiipuessa suostui uskomaan, että jollekulle jonakin oleminen ei edellyttänyt aina vastapalvelusta tai maksua.

Tänä iltana minä mietin sinua, isoäiti. Lasikatoista piittaamaton orpolasta, itsenäistä ja vahvaa naista vangittuna loppuun saakka sitkeään yksinäisyyteen.

Ehkä juoppo poikasi - kelvoton isäni, joka lopulta kaatoi elämäntyösi ja säästösi kurkustaan alas kolmessa vuodessa kuolemasi jälkeen - ajatteli sinua tämän runon kirjoittaessaan:


Joskus ikkunaani kolkuttaa
syksyn riisuma oksa,
kuin pakolaisen matkasauvasta,
hiljainen kopsa.
Tuulisena iltana itkien
yhä ikkunaani vasten.
Myös minun se laulu on,
laulu kaikkien orpolasten.


Rakkaudella,

Rebekka ree repata, repalisko repsis
- niin kuin sinulla oli tapana sanoa.



keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Tyttöjenpäivästä ja väkivallasta




Makaan sängyllä ja tuijotan tuulen kulkua ruskan maalamien puiden lehvästöissä. Naamaani särkee, suussani on muovailuvahan näköistä massaa - kirurgista pastaa, sanoivat. Yläleukani sai osakseen tänään suomalaista hammaskirurgista osaamista, reilut puolitoista tuntia erilaisia temppuja ja instrumentteja, joista en onneksi nähnyt vilaustakaan leikkausliinan alla. Tehtäväni oli vain pysytellä paikoillaan ja antaa äänimerkkejä aina, kun puudutus alkoi vaihtua polttavaksi kivuksi.

Leikkausliinan allakin puristin silmiäni tiukasti kiinni, en tahtonut nähdä suuni ympärille jätetyn aukon raoista vilaustakaan kaikista niistä työkaluista, joita he käyttivät. Onneksi seuranani oli aina niin mukava ajatuksenlentoni, joka sai minut miettimään alkeellisissa oloissa hohtimilla irti kiskottavia hampaita ja tyttöjen raakoja sekä hengenvaarallisia sukuelinten silpomisia.

Mietin likaisilla maalattialla auki kiskottavia reisiä, mietin verevään ja tuntoherkkään limakalvoon työntyvää partaterää, mietin desinfioimattomia sormia pitelemässä häpyhuulia, amputoimassa lapsen elämästä terveyttä, orastavaa seksuaalisuutta ja kivutonta kanssakäymistä miessukupuolen kanssa. Mietin lapsen kivunkiljahduksia, reisien samettisella iholla juoksevia verinoroja ja kyyneliä poskilla.

Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjenpäivää. Minä vietin sitä sinisen leikkausliinan alla.

Minulla, valkoisella länsimaisella naisella oli vaikeuksia kestää toimenpidettä, joka tehtiin mahdollisimman kivuttomasti terveyteni hyväksi. Naamani oli tulessa toimenpiteen jälkeen ja suussani maistuu yhä veri. Minä sain kuitenkin valita, minulle annettiin vaihtoehtoja ja kerrottiin niiden seuraukset.

Minua hoidettiin.

Jos lapseni joutuisi samaan tilanteeseen kuin minä nyt, suosittelisin hänelle toimenpidettä sen ikävistä puolista huolimatta.

Tyttöjen ympärileikkaus ei ole hoidollinen toimenpide, vaan rituaalinen törkeä pahonpitely. Tyttö ei voi valita suostuuko hän siihen vai ei, hänellä ei ole vaihtoehtoja, eikä hän saa tietää seurauksista. Vaikka äidit näissä kulttuureissa ovat kokeneet silpomisen seuraukset ja isät katselleet niitä sivusta koko ikänsä, silti he saattelevat lapsensa samaan kärsimykseen. Jotkut heistä tekevät niin, vaikka ovat integroituneet jo länsimaiseen yhteiskuntaan ja heidän lapsensa ovat syntyneet esimerkiksi Suomeen suomalaisina.

Sinisen leikkausliinan alla sitä oli normaaliakin hankalampi tajuta, kun terät raapivat omaa luuta ja kipu oli läsnä konkreettisesti.





Pelottavinta kaikessa väkivallassa on sen normalisoituminen. Pelottavinta on, että tavalliset ihmiset liukuvat asteittain sisälle hyväksyntään ja lakkaavat lopulta näkemästä väkivaltaa väkivaltana. Suurin osa tätä tekstiä lukevista ei todennäköisesti kykene asettumaan sen äidin tai isän asemaan, joka luovuttaa lapsensa silpojan armoille.

Me paheksumme heitä, sillä satuttavat lasta julmasti ja tekevät yhdynnästä meidän näkökulmastamme perverssin, sairaan tapahtuman ja synnytyksistä hengenvaarallisia. He paheksuvat meitä, koska me jätämme äidit yksin vastasyntyneidensä kanssa ja työnnämme vanhuksemme laitoksiin irrottaen heidät perheyhteisöistämme. He paheksuvat meitä, koska me jätämme kaikki toisemme yksin, lukkiudumme omiin asuntoihimme ja arvostamme omaa henkilökohtaista rauhaamme roimasti enemmän kuin perheenjäsenistämme huolehtimista.

Istuin keväällä taksissa aamuyöstä, kun ajoimme Kupittaan mielisairaalan ohi. "Tuolla", kuljettaja osoitti, "tuolla niitä vanhuksia pahoinpideltiin". Kuljettaja oli somalitaustainen nuorehko mies. Hän oli hyvin tuohtunut tapahtumasta, sain hänen puheistaan sen käsityksen, että asia oli kuohuttanut ihmisiä hänen somaliyhteisössään. "Suomalaiset ovat hulluja", hän voihkaisi. "Te panette vanhuksenne laitoksiin, hylkäätte heidät sinne vieraiden käsiin. Ja sitten ne vieraat pahoinpitelevät heitä!" Mies kertoi, ettei hänen kulttuurissaan vanhusta voisi koskaan hylätä samalla tavalla, vaan perheen velvollisuus oli huolehtia vanhuksistaan, kunnioittaa ja arvostaa näitä, kuten vanhukset olivat aikoinaan tehneet heille itselleen.

Somalit ovat yksi tyttöjen sukuelinten silpomista harjoittava kansa. Tyttöjen pahoinpitely on yhtä syvällä heidän kulttuurissaan, kuin vanhusten pahoinpitely meidän kulttuurissamme heidän näkökulmastaan tarkasteltuna.

Eihän se ole yhtään sama asia, joku saattaa nyt miettiä. Ei niin. Fyysinen ja psyykkinen väkivalta ovat kuitenkin läheistä sukua toisilleen. Molemmat aiheuttavat kärsimystä, molemmat voivat tappaa. Molemmilla on myös vahva taipumus uida sisään kulttuureihin ja tapoihin, käsityksiimme oikeasta ja väärästä muuttaen meidät sokeiksi omalle toiminnallemme.

Tästä erinomainen esimerkki on sosiaalinen media, jonka kulttuurinen koodisto on vasta työntymässä ulos synnytyskanavastaan - meistä yhteisönä. Tällä hetkellä se on käytännössä kuin oma valtionsa, ilman sääntöjä tai lakeja. Suomen sisällä on tehty aluevaltaus, josta poliisikin toteaa, etteivät fyysisen maailmamme käsitykset oikeasta ja väärästä oikeastaan päde siellä. Syy ei ole poliisissa, vaan väkivallan vallankaappauksessa ajattelussamme, siinä, mitä pidämme normaalina.

Kadulla vain harva meistä sietäisi niitä yhteisömme yksittäisille jäsenille sekä myös kokonaisia kansanryhmille kärsimystä aiheuttavia arkipäiväisiä tapahtumia, joita some on pullollaan. Vain harva meistä toteaisi netin ulkopuolisessa elämässä, että noh, se on sellaista huutelua ja läppäuhkailua vaan. Ja että uhrin velvollisuus on jättää tällainen someriehuminen omaan arvoonsa, ellei hän sitten välttämättä halua olla niin perkeleen pikkusieluinen, että näyttää avoimesti naurettavan loukkaantumisensa kaikille.





Hei, huhuu - me olemme siis luomassa kulttuuria, jossa tuomittavien tekojen paljous normalisoi ne ja muuttaa ei-tuomittaviksi. Puhumme somesta jonakin rinnakkaisena todellisuutena, niin kuin sillä ei olisi vaikutusta tänne konkreettisten käytöstapojen, lakien ja kärsimysten maailmaan.

Olen joutunut toimittajanurallani usein erilaisten netin kautta tehtyjen asiattomuuksien, vihjailujen, suoranaisen mustamaalaamisten ja uhkailun kohteeksi. Niillä on ollut konkreettinen vaikutus paitsi työhöni myös siviilielämääni.

Tietoni ovat olleet jo pitkään suojattuja turvallisuuteni takia. Se vaikeuttaa jokapäiväistä elämääni. En voi asioida monissa verkkokaupoissa normaalisti, puhelinliittymien saaminen operaattoreilta on takkuillut, laskut eivät löydä perille ja esimerkiksi Veikkaukseen jouduin lähettämään oikein kuvakaappauksena todisteen siitä, että olen Suomessa asuva suomalainen. Pikku juttuja, mutta niihin törmää yllättävän usein kuten siihenkin, että omien tietojen salassapitämisestä on syytä huolehtia itse vielä erikseen, ettei kolmas osapuoli törppöile ja luovuta niitä eteenpäin.

En edes tiedä, kuinka monta kertaa työnantajani on saanut minusta irtisanomisvetoomuksia vuosien varrella. Kirjoitettuani afgaanittaustaisesta turvapaikanhakijasta Turun puukotusten silminnäkijänä, erottamisvaatimuksia tuli työnantajalleni kuulemani mukaan ainakin toistakymmentä. Minua seurattiin kaupungilla, minusta otettiin kuvia. Kun taksikuski kysyi eräältä toiselta toimittajaltamme kyydin aikana toimitukseen, että onko hän Rebekka Härkönen ja kertoi, että hänellä olisi minun kanssani asioita selvitettävänä - en tilannut sen jälkeen enää koskaan taksia kotiosoitteeseeni. Kuullessaan määränpääkseni Turun Sanomien toimituksen, eräs toinen taksinkuljettaja halusi tietää, missä asun.

Kupittaa-keissin yhteydessä erään luentotilaisuuden järjestäjä soitti minulle ja halusi keskustella vakavasti turvallisuudestani tilaisuudessa. Hän oli saanut lukuisia täysin ala-arvoisiksi kuvailemiaan sähköposteja, jonkalaiseen ilmiöön hän ei pitkän uransa aikana ollut kertomansa mukaan törmännyt koskaan aiemmin. Tämä ei todellakaan ole ainoa esiintyminen, jossa esiintymiseni on pyritty saada estetyksi ulkopuolisten somevoimien painostuksesta.

Tässä vain muutama esimerkki nettiriehumisen aiheuttamista haitoista omassa elämässäni.

Some ja tämä konkreettinen maailmamme ovat limittäisiä todellisuuksia ja siksi niissä pitäisi päteä samat säännöt ja lait. Emme saa sulkea silmiämme siltä todellisuudelta, että tilanne on tällä hetkellä luisumassa yhä vakavampaan suuntaan ja yhä suurempaa kärsimystä aiheuttavasta häiriköinnistä eli psyykkisestä väkivallasta on tulossa uusi normaali.

Kasvatamme hirviötä povellamme, ruokimme sitä omalla sekä lähimmäistemme kärsimyksillä ja kieltäydymme näkemästä, että kyseessä on hirviö.

Ihmisluonteeseen kuuluu ja tulee ikuisesti kuulumaan tietynlainen naiivi ja hyvin subjektiivinen sinisilmäisyys oman toiminnan oikeuttamista kohtaan. Oikeutamme itsellemme helposti kaikenlaista, olemmehan taitavimpia huijaamaan juuri itseämme. Tästä syystä meidän pitäisikin tiedostaa tämä heikkous ihmisyytemme perusominaisuutena ja pyrkiä ulos itsestämme, pyrkiä objektiivisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen ihmisyydestämme huolimatta.

Vaikka on kansainvälinen tyttöjenpäivä, meillä kaikilla - niin lapsilla kuin aikuisillakin sukupuolesta riippumatta on oikeus olla turvassa kaikenlaiselta väkivallalta, myös somessa.





lauantai 8. heinäkuuta 2017

Kun ajatukset katosivat




"Nosta jalka kaasulta, perhonen ylittää tien."
- Eeva Kilpi

Pääni on ollut jo pitkään tyhjä ajatuksista. Tilalla on pursuillut ehtimisen pakkoa, suoriutumisen tuskaa, läjäpäin velvollisuuksia, huolta, hoitamattomia asioita, täyttämättömiä lupauksia ja tekemättömiä töitä. Eteenpäin runnomista. Selviytymistä. Toisten murheiden kuuntelemista, hätää, hätää - loputon hihassa roikkujien joukko apua pyytämässä.

Koko kevään olen ollut kuin vanha läpivedon runtelema puutalo. Jokainen huoneeni oli vallattu. Tuuli puski sisään nurkistani ja paukutti ikkunankarmeista ruudut säpäleiksi ulos syöksyessään. Aurinko tanssi lattialankkujen läpi työntyvän vaahterantaimen lehvästöllä, yö narisutti pitkillä luisilla sormillaan sysimustia nurkkiani ja metsäneläimet tekivät pesänsä verantani alle, piipun päälle sekä olohuoneen sohvannurkkaan.

Tämä kaikki jatkui ja jatkui, loppumaton sirkuskulkue etuovesta sisään ja takaovesta ulos, kattokruunuistani roikkuvat klovnit, pönttöuunin päällä rumpua lyövän apinan kirahteleva nauru ja sänkyni valloittaneiden kadunmiesten kovaääninen kuorsaus - kunnes eräänä aamuna tajusin, että minut oli työnnetty syrjään minusta. Siinä minä seisoin ihmeissäni talominäni ulkopuolella ja mietin, että mitähän järkeä tässä kaikessa oli.

Päätin ravistella itseni irti siitä metelistä, tyhjäksi kaikista niistä kulkijoista ja raahauduin Euroopan toiselle laidalle. Täällä minä nyt olen perustuksiltani kiskottuna ja mietin ikkunoideni korjauttamista. Mietin hakasten uusimista ikkunapuitteista, oven lukitsemista, uusia kattotiiliä haljenneiden tilalle.

Tarvitsen tilaa itselleni.

Ja hiljalleen minuun on alkanut ajelehtia ajatuksia. Hahtuvaisia ja vähän sakeampia. Kiireettömästi virtailevia noroja, jotka eivät etsi avoimia räppänöitä tai sisäänkäyntejä vaan kuljevat seinieni läpi löytääkseen tyhjiä ja hiljaisia huoneita asettua aloilleen.

Ajatukset syntyvät hiljaisuudessa. Ne tarvitsevat lojumista sängyssä pitkälle aamupäivään, yksinäistä kuljeskelua kaduilla. Istumista puiston penkille kesken paahteisen iltapäiväruuhkan katselemaan ihmisiä. Ehkä lasillisen viiniä toisinaan tai hyvän kirjan.

Nyt minua muuten harmittaa, etten pakannut mukaan Erlend Loen romaania Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa. Viihdyttävin kirja pitkiin aikoihin.

Mutta päähäni on silti tullut ajatuksia. Hyviä pieniä ajatuksia, mutta ikiomia. Minun näköisiäni.

Olen iloinen niistä.














sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Sunnuntaihermostus



Eilen illalla paitani alle luikahti itikkaötökkä, joka puri minua VIITEENTOISTA eri kohtaan matkallaan paidankauluksestani paidanhelmaan. Tarkka lajitunnistus jäi sattuneista syistä tekemättä siitä mönjäliiskasta, jonkalaiseksi onnistuin verenimijän vimmaisen metsästämisen jälkeen rutistamaan.

Pidän tätä hyökkäystä ehdottomasti itikkamaailman ylilyöntinä. Viisitoista puremaa on puhdasta aggressiota ja liioittelua. Samaa voisin sanoa Perussuomalaisten eilisestä puheenjohtajavalinnasta. Yksi H olisi riittänyt viestin perille saattamiseksi.

Suomen 100-vuotisjuhlavuosi on pursuillut roppakaupalla väittämiä maamme ainutlaatuisesta hyvinvoinnista. Kuluneella viikolla kuulin väitteen, että "Suomessa kukaan ei kuole nälkään". Kun katsoo jatkuvasti venyvää leipäjonoa esimerkiksi Läntisen Pitkäkadun alkupäässä, miettii väkisinkin, kenen hyvinvointia me satavuotisjuhlissamme juhlimme? Eliitin, jonka ei tarvitse hytistä räntäsateessa kadulla venaamassa ryttyisen muovikassin pohjalle eilistä leipää ja kauraryynipakettia?

Minä en ymmärrä politiikkaa, enkä seuraa sitä kovinkaan aktiivisesti. Veikkaan, että politiikalla on samanlainen suhde minuun. Pahoinvoinnista ymmärrän kuitenkin paljonkin ja sen lisääntyminen viime vuosina suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on lievästi ilmaistuna kiinnittänyt huomioni.

Ristiriita hyvinvointi-korupuheiden ja todellisuuden välillä raapii tärykalvojani. Jos minulta kysyttäisiin, väittäisin sitä yhtä läpinäkyväksi, kuin suvaitsevaiseksi julistautumista. Eräässä tanskalaisessa sadussa eräs tanskalainen satusetä nimitti ilmiötä vuonna 1837 keisariksi ilman vaatteita. Sitä, että tahdotaan nähdä ja pakottaa kaikki muutkin uskomaan asiat ja oma käyttäytyminen paremmiksi/jalommiksi kuin ne todellisuudessa ovat.

Todellisuuden kieltäminen aiheuttaa tällaista, tyrmistyneitä ja itkuisiakin kolmen H:n sunnuntaiaamuja. Se nostaa esiin ääri-ilmiöitä, hätävaroja ja syntipukkeja. Käsiä, joihin tartutaan, kun ei muitakaan ole ojentumassa kohti.

Suomen ongelma on jo pitkään ollut se, että eliitti on etääntyy kasvavalla nopeudella kansasta. Kärjistäen voisi sanoa, että eliitin näkökulmasta tavallisia ihmisiä tarvitaan vain vaaleissa tai palvelijoina. Eliitillä on eliitin leikit, joissa puhutaan niin hienoilla termeillä, että vähemmän koulutetun kansan on mahdotonta ymmärtää, mihin suuntaan heidän maataan johdetaan.

Eliitti ei ymmärrä, miten hyvinvointivaltiossa jollakulla voi olla nälkä. Se ei suostu uskomaan systeemivikoihin huostaanottojärjestelmässä tai vanhustenhuollossa. Köyhyys on laiskuutta ja uupuminen oma valinta. Kun köyhä saa vuokratalonsa rappukäytävässä astmakohtauksen maahanmuuttajataustaisten naapuriensa omintakeisista hajusteista tai kärsii unettomuudesta näiden vuorokausirytmin erilaisuudesta, eliitti nimittelee rasistiksi ja käskee etsimään mukavampia asuinseutuja, jos naapureiden maahanmuuttajatausta ahdistaa. Niinhän eliitti itsekin on tehnyt.

Eliitti suvaitsee maahanmuuttoa, koska sen suvaitseminen on tällä hetkellä muodikkaampaa kuin esimerkiksi köyhän suvaitseminen. Ja rajansa suvaitsevaisuudellakin. Eliitti on huolissaan rivipoliisin etnisestä rasismista, mutta kulkee itse hyvällä omallatunnolla romanialaiskerjäläisen tai verissäpäin puistonpenkillä istuvan alkoholistin ohi. Eihän eliitti ole rasistista, poliisi on. Ja se saamaton nuhjake, varsinkin vähäosainen, joka ei itse pärjää ilman sosiaalitukia ja kehtaa silti valittaa maahanmuuttajista.

En näe erityisen yllättävänä, että tavallinen kansa oikaisee mielipiteissään ja panee kaiken maahanmuuton viaksi. Tämä on kuin klassinen äidin lellivauva -syndrooma, jossa suosikki saa lopulta sisaruksiltaan kunnolla turpaansa, vaikka selkäsaunan olisi ansainnut hänen äitinsä.

Seuraavaksi puhun omasta kokemuksestani. Milloin kaupunginjohtajista tuli pelkkiä organisaatiojohtajia, jotka unohtivat kokonaan, keitä varten organisaatio on olemassa? Että ilman kaupunkilaisia ei tarvittaisi kaupunginjohtajia, eikä organisaatiota.

Täsmälleen sama pätee mielestäni valtionjohtamiseen ja politiikkaan. Pelataan ihmeessä tätä eliittipeliä jatkossakin ja syytetään ongelmista tyhmiä taviksia, jotka eivät tajua mistään mitään ja nostavat siksi valtaan niitä hirveitä rasistipersuja.

Selitä muuten yhdellä tai kahdella lauseella, mitä tarkoittaa sote?

Niinpä, kylläpä kansa on tyhmää, kun ei tällaisia yksinkertaisia asioita tajua. Puree vain selkään (kuin eilinen lintukirppu tai mikä lie minua) eliittiä, joka sentään yrittää tehdä asioille jotakin rakentavasti ja kaikkien parhaaksi.

Pah.

Onneksi minulta ei koskaan kysytä mielipidettä, niin en sitä kerro. Puristan vain suuni tiukasti suppuun ja jatkan selkäni puremapahkuroiden raapimista.




maanantai 5. kesäkuuta 2017

Miten olis armo?



Olen kuulemma hylännyt facebookin, niin se vihjaili. "Rebekka, päivitit viimeksi kaksi viikkoa sitten." Oo, sori - on ollut kiireitä, senkin uuden ajan läheisriippuvainen ja silityksenkipeä tamagotchi!

Enää ei riitä, että huomioi perheensä, ystävät, sukulaiset, työkaverit, naapurit, lapsen tarhatädit ja opettajat, lähikaupan kassan ja tutun mummon bussipysäkillä. Puhelin piippaa taukoamatta ilmoituksia eri applikaatioilta. Pelit kutsuvat viihtymään, some kiljuu seuraa, mainoksia ja tarjouksia satelee joka suunnasta. Tuntuu kuin olisi kytkettynä tuhansin ohuin mutta vahvoin hämähäkinlangoin sinne, tänne ja miljoonaan muuhun suuntaan.

Informaatiota tunkee joka ruumiinaukosta ja ihohuokosesta sisään.  Nälänhätää, terrorismia, poliittista kepulipeliä. Joka päivä haukutaan joku, ja tietenkin kalabaliikkiin on osallistuttava. Sanottava mielipiteensä Auerista, pakolaiskriisistä, Aarniosta, alkoholilaista, perussuomalaisista, Ylegatesta ja poliisista. On valittava puolensa ja yritettävä saavuttaa mielipiteelleen tai mielipiteettömyydelleen hyväksyntä, jotta seuraavana päivänä ei ole itse haukun kohteena ja pahimmassa tapauksessa otsikoissa.  Sillä some-aika vie ihmiseltä elämänsaavutukset sekunneissa. Yksi ajattelematon kommentti riittää tuhoamaan kaiken.

Verenhimo kiihtyy teknisen kehityksen tarjoaman kiihtyvyyden rinnalla. Siinä missä ennen riitti julkinen teloitus silloin tällöin, somessa päitä putoaa läjäpäin joka päivä. Toinen käsi somessa ja toinen liven puolella ihminen on kuin se sadun kaveri, joka yritti suoriutua mahdottomuudesta kävelemällä puoliksi tiellä toinen jalka katuojassa. Kummassa tahansa hän olisi kompastunut, kaatuminen olisi tapahtunut molemmin puolin - eli naama kurassa ja otsa asvaltissa.

Ja kun reaalielämä on vuosi vuodelta yhä rankempaa, resurssit vähenevät, työt lisääntyvät, pitää joustaa ja sukkuloida, juosta kiihtyvällä tahdilla ympäri maailmaa, päteä ja menestyä, ansaita arvostus yhä uudestaan ja uudestaan, pelätä yyteitä, ja potkuja sovitella sanansa äärimmäisen tarkasti, pysyä kauniina, ehtiä urheilemaan, pystyä kasvattamaan lapsensa, elämään unelmia, huolehtia parisuhteesta ja kiskoa näissä kaikissa juoksuhaudoissa haavoittuneita lähimmäisiään takaisin jaloilleen - burnout on vain ajan kysymys. Joskus kahden loppuunpalamisen väliin mahtuu vain pari viikkoa.

Eipä siksi liene suurikaan ihme, että ihmiset oppivat sulkemaan silmänsä ja ottamaan kaiken mahdollisen levon irti pienistä vapaahetkistään työmatkoilla bussissa tai vartista supermarketin hyllyjen välissä ostoskori kädessään. Sulkeutumaan vaatimattomiin tilkkeisiin suoritusten välissä.

Tänään Kupittaan Citymarketissa näin, miten se toimii. Miten viidentoista minuutin aikana yksikään ihminen ei pysähtynyt pitkien hyllyrivistöjen välissä harhailevan viisi- tai kuusivuotiaan kohdalla ja kysynyt, että miksi tämä itkeskelee ilmeisen eksyneenä. Yritin kysyä lapselta tämän vanhemmista, mutta hän ei ymmärtänyt kieliäni. Eikä suostunut tuntemattoman mukaan, vaikka tarjosin kättäni. Kun lähdin etsimään marketin henkilökuntaa, lapsi katosi näkyvistäni. Hän ehti olla kadoksissa vanhemmiltaan lähes puolen tunnin ajan, ennen kuin perheenjäsenet onnistuvat jotenkin löytämään toisensa omin avuin, ilman kuulutuksia ja ilman kanssaihmisten apua.

Olen kohdannut kuluneen kahden viikon aikana uskomattoman monta ihmistä, jotka vaikuttavat nostaneen käsityksensä ihmisyydestä yli-inhimillisyyden tasolle.
Tällaista jälkeä tekee hengästyttävä vaatimustahti. Elämä, jonka arvoa mitataan onnistumisilla ja jossa inhimillisyys on pelkkä pölyyn hautautunut sivistysana kultakehykset ympärillään.

Elämä, jossa on oltava nopea tuomitsemaan, aina oikealla puolella ja riittävän armoton kaikille - myös itselle.





sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Sota omaa kykenemättömyyttä vastaan



Minulla on pistooli vieressäni sohvalla. Täysi-ikäistynyt poikani räpläsi sitä innoissaan aiemmin tänään äitienpäivävisiitillään. Hänen mielestään olin salannut häneltä jotakin olennaista, kun en ollut muka kertonut, että minulla on ollut kuulapistooli hallussani ainakin vuoden päivät.

Pyssy jäi lojumaan sohvalle, siihen, mihin poikani kiinnostus sitä kohtaan tyssäsi. Istun samalla sohvalla läppäri sylissäni. Pistoolista ovat kaasu ja kuulat loppu, enkä jaksa nousta ylös, ruuvata kahvaa auki kuusiokulma-avaimella, työntää uutta patruunaa sisään, ruuvata kantaa takaisin kiinni ja räpeltää lipasta täyteen kuulia. Jos en olisi juuri maalannut olohuoneeni seiniä, ja paklannut kaikkia vanhoja ruuvinreikiä näkymättömiin, asentaisin seinään maalitaulusysteemin, johon kuula-aseeni kuulat uppoaisivat pumpulinpehmoisesti aiheuttamatta vahinkoa kotiympäristölleni tai itselleni.

Mikäs sen mukavampaa olisi, kuin ammuskella sohvalla maaten täysiosumia.

Juu - olen kyllä harkinnut myös tikkataulun asentamista, mutta harhaan lentävät tikat ne vasta vaarallisia ovatkin. Hankin kerran magneettitikkataulun, mutta se ei kyennyt täyttämään tehtäväänsä rentoutumistapana vaan sai minut ennemminkin raivoihini, kun tyhmät magneetit eivät pitäneet, ja tikat putoilivat taulusta sitä varmemmin, mitä useamman niistä sain kerralla napakymppiin.

Nappisuoritus, napakymppi, täysosuma.

Maailmassa on hyvin rajattu määrä suorituksia, joiden suhteen voisi rehellisesti sanoa saavuttaneensa yhtäkään näistä onnistumista kuvaavista ilmaisuista. Ei siksi, etteikö niiden saavuttaminen olisi mahdollista monessakin asiassa, vaan pikemmin kai siksi, että mitä paremmaksi ihminen jossakin tekemisessään muuttuu, sitä korkeammalle hän tyypillisesti hilaa omaa henkilökohtaista rimaansa täydelliseen onnistumiseen.

Minä tappelen työssäni joka päivä tekstin kanssa. Taistelen myös tiedon metsästämiseen liittyvien ongelmien kanssa, mutta hankaluudestaan ja aiheuttamastaan megalomaanisesta turhautumisesta huolimatta kyseinen taistelu on kuitenkin hyvin pientä verrattuna tekstin tuottamisen synnyttämään tuskaan.

Tekstin kanssa en voita koskaan. Minulla on aina käsissäni paremmat matskut, kuin mitä onnistun lopulta juttuuni kirjoittamaan. Ilmaisen asiat vaillinaisesti, enkä saa kätkettyä sanaväleihin haluamaani virettä. Tunne puuttuu - siis se oikea ja todellinen, se, jonka ilmaisemiseen minulla ei ole taitoa. Kärsin synnytystuskani ilman kivunlievitystä, mutta kerta toisensa jälkeen jotain jää tavoittamatta. En osaa, en pysty ja mikä pahinta - kipu ei kasvata pätkän vertaa - minä en opi ikinä.

Joka kerta lehtijutun kirjoitettuani olen yhtä pihalla siitä, minkä tasoista tavaralla sain ruudun täytettyäni. Kun sysään tekstin jonkun työkaverini luettavaksi, häpeän kykenemättömyyttäni. Tyypillisesti pidän tekstiä epäonnistuneena räpellyksenä, ja toivon kollegaltani edes jonkinlaista vinkkiä siihen, miten juttua olisi mahdollista parantaa.

Näin kävi myös kuluneella viikolla, kun jätin erään työkavereistani lukemaan sepustustani ja painelin itse repimään hiuksiani epätoivoissani ja täyttämään kahvikuppiani noin kymmenennen kerran sinä päivänä. Odotin jännittyneenä työkaverini tuomiota hipsiessäni loputtoman pitkältä tuntuvan ajan jälkeen takaisin. Joo, joo - ihan raakaversio, olin jo varautunut puolustautumaan. Mutta työpöydän ääressä istuikin ihminen, jonka ilme näytti kummallisen jähmettyneeltä. Hänen silmänsä punoittivat, ja hän nieleskeli anteeksipyytävän näköisenä todetessaan, ettei ollut päässyt puoltaväliä pidemmälle luku-urakassaan

Jätin hänet rauhaan, sillä minustakin olisi veemäistä, jos joku tuijottaisi reaktioitani silmä valppaana lukiessani hänen tekstiään. Tuo lehtijuttuni julkaistiin tänään äitienpäivänä. Se löytyy Turun Sanomien nettisivulta otsikolla: Äiti, joka tappoi isän.

Niinpä, rankka aihe. Rankka haastattelu Turun vankilassa, rankka kohtaaminen tämän elinkautista vankeusrangaistusta suorittavan naisen kanssa ja rankkaakin rankempi kirjoitusurakka. Miten pysyä objektiivisena, miten kuvata todellisuutta näkökulmasta, joka koskettaa lukemattomien naisten ja jopa 10 000 suomalaislapsen elämää joka päivä. Miten upottaa samaan juttuun karuista karuin totuus ja inhimillinen lämpö. Miten raivata tilaa äänelle, jolla ei niin monien mielestä ole enää oikeutta kuulua. Niille kaikille lukemattomien ihmisten äänille, joiden puolesta tämä yksi ääni puhuu. Pahasti mokanneiden ihmisten, joiden teot koskettavat niin monia.




Napakymppi. Kuulapistoolini oli typerä hankinta, sillä se ampuu kuulat niin vinoon, että maaliin on vaikea osua edes neljän metrin etäisyydeltä. Huolimatta ärsyttävästä viastaan, veikkaan, että onnistuisin saavuttamaan täysosuman sen kanssa varmemmin, kuin koskaan toimittajan urallani.

Joo, älkää muistuttako palkinnoista - yksikään sydämellään työhönsä antautuva ei tee sitä palkintojen takia. Kaikki kunnioitus journalistisen yhteisön minulle tänä keväänä myöntämille tunnustuksille, mutta tosiasia on, että todelliset palkinnot kerään kykenemällä edes joskus kohtaamaan lukijan tekstissäni lähellä sitä tasoa, johon työpöytäni kaaoksen keskellä käydyssä tuskaisessa taistelussani tähtäsin.

Sota omaa kykenemättömyyttä vastaan on rankin taistelu, johon olen koskaan joutunut. Eikä vähiten siksi, että olen vastuussa niin monista. Jos minä en osaa puhua heidän puolestaan, kuka sen taitaa paremmin. Vastuun sysääminen muiden niskaan on sama, kuin luovuttaisin.

Enkä luovuta, en varmasti.






keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Maailmassa on virhe!




Maailmassa on virhe, ei vaan virheitä. Useita, lukemattomia tai niin paljon vähintään, ettei kukaan niitä pysty laskemaan. Ja täällä me vain elämme, sätkimme kuin silakka kotipihan rapakossa ja yritämme olla välittämättä. Yritämme sopeutua olosuhteisiin, joita jokainen järjellinen olento - jopa se silakka - pitäisi hetken pohdittuaan täysin mahdottomina tai suorastaan elinkelvottomina.

Anteeksi, mutta minne voisin reklamoida tästä tilanteesta? Kai käyttäjälläkin on jonkinlainen kuluttajasuoja? Onhan?

Ensinnäkin - miksi kaikki seuraavat asiat ovat näin perseestä.

Rahan ansaitseminen on työn ja tuskan takana, mutta sen tuhlaaminen sujuu kuin itsestään.

Lasten tekeminen... no kaikki tietävät, kuinka kivaa puuhaa se on. Seuraukset sen sijaan mullistavat kaikkien osapuolten elämän, eivätkä aina niin positiivisella tavalla. Pienen onnenhetken seurauksena on siis ehkä kaikkein raskain työ maailmassa.

Sama kaava pätee käänteisesti porkkanoihin, tomaatteihin ja kaikkiin muihin ihanuuksiin, jota taitava puutarhuri voi saada maansa tuottamaan. Ensin kylvät, torjut hallaa, tuholaisia, rikkaruohoja, ahneita naapurin kakaroita ja räkättirastaita, kuivuutta, hometta ja kaikkea muuta, jota maailma on kehitellyt innokkaan multasormen riesaksi. Ja kun sato on vihdoin kypsä korjattavaksi, nautinto kestää vain sen häviävän hetken, kun mansikan maku viipyy suussasi ennen nielaisurefleksiä ja sitten puf - kaikki ilo olikin siinä.

Laihduttamiseen ei koskaan löydy aikaa, lihoaminen sen sijaan sujuu täysin huomaamattomasti kaiken muun arjen lomassa päätä pätkän vertaa vaivaamatta.

On ehkä maailman helpointa saada ihmiset raivoihinsa, mutta yritäpä lepytystä samassa aikataulussa - ei muuten onnistu.

Kaikki rakennus- ja korjaustyö on aikaa ja kärsivällisyyttä syövää puuhaa. Onnistuminen vaatii kovaa työtä ja armotonta osaamista. Mutta kuka vain urpo voi tuhota koko homman muutamassa sekunnissa käynnistämällä esimerkiksi puskutraktorin ja ajamalla koko rakennelman pölyäväksi raunioksi.

Hengissä pysyminen vaatii kamalasti energiaa, säännölliset yöunet, kolme ateriaa päivässä, ansaintakeinon välttämättömyyksien turvaamiseen, sosiaalisten taitojen loppumatonta harjoittamista välien ja sitä kautta etuuksien säilyttämiseksi muiden lajimme edustajien kanssa jne. Kuoleminen sen sijaan ei vaadi minkäänlaista vaivannäköä, tarvitaan vain yksi pieni itikka, joka keksii tökätä imukärsänsä juuri sinuun ja siirtää tappavan loisen elimistöösi. Tai huolimattomasti ajeleva rekkakuski, kompastuminen katukaivantoon tai helvetin huono tuuri hirvikiväärin kanssa. Tai liian nopeasti nielaistu pihvinpala ravintolassa, pikkuruinen geenivirhe tai salamanisku taivaalta.

Miksi helvetissä alkoholin juominen on niin kivaa, ja darra niin kamalaa. Miksi on helpompi mokata kuin onnistua. Miksi hyvän maineen rakentaminen vaatii niin paljon, mutta sen tuhoaminen sujuu hetkessä. Miksi muistan niin huonosti ja unohdan helposti. Miksi toisten arvostelu on kehumista helpompaa. Miksi omien virheidensä myöntäminen on niin vaikeaa. Miksi menomatkat tuntuvat tuskastttuvan pitkiltä, mutta paluumatkat lyhyiltä.

Miksi, miksi, miksi.

Ja sitten tämä olemassaolo, ja sitä koskevat säännöt. Että jos on hyvyyttä ja pahuutta, miksei molemmat ole yhtä sallittuja. Ja jos pahuus on kerran niin kamala juttu, miksei sitä harjoittava ihminen vain räjähdä samantien kappaleiksi ja poistu kiusaamasta niitä, jotka pyrkivät hyvyyteen. Miksi pitää odottaa tuomiopäiviä, taivaita ja helvettejä, miksei asioita ole voitu järjestellä alusta asti kunnolla niin, että kaikki pystyvät noudattamaan sääntöjä ja kaikilla on hyvä olla, tai muutoin iskee luonnonlaki eli eliminointi.

Sori nyt, Jumala, jos olet olemassa - mutta henkilökohtainen mielipiteeni on, etten sinuna kauheasti retostelisi aikaansaannoksillani. Myönnät varmaan itsekin, ettet ole onnistunut luomistöissäsi kovin hyvin, sääntösi ovat enemmän kuin sekavat ja maailma on niin täynnä virheitä, että hyvä kun me ihmiset mahdumme elämään niiden seassa.

Itse olen 95-prosenttinen ateisti, joten minulla ei varmastikaan ole oikeutta reklamoida näistä asioista Jumalan suuntaan. Tuomari Nurmion sanoin: "Jesse jeesaa, vain jos sitä peesaa..." Toisaalta Big Bangille tai evoluutiolle valittaminenkin olisi täysin turhaa, ne vain vetoaisivat asioiden sattumanvaraisuuteen, keskeneräisyyteen ja tapahtumien tietynlaiseen tarkoitukselliseen tarkoituksettomuuteen.

Että mitä tässä voi sanoa. Maailmassa on virheitä, ja se on vain kestettävä. Ja jos kaikelta vastoinkäymisten kanssa painimiselta ehtii, uutisen niistä virheistä voi aina kirjoittaa. Ja sitten oikaista, jos ja kun se uutinenkin menee ihan mönkään.

Btw, tein muuten tänään oman henkilökohtaisen ja todennäköisesti myös Suomen ennätyksen oikaisullani. Oikaisu koski yhtä ja samaa juttua, johon olin onnistunut upottamaan peräti noin neljä miljoonaa virhettä.

Piti oikein käydä viruttamassa kasvoja kylmällä vedellä ja tuijottamassa itseä peilistä, kun sain oikaisun muotoiltua: Hei, hienoa Rebekka - ylitit taas itsesi älykääpiömäisyydessä!

Leuka ylväästi ylös, ja kohti uusia mokailuja!




torstai 4. toukokuuta 2017

Keisari ilman vaatteita





Vaikeinta elämässä on joutua elämään itsensä kanssa. Joka päivä ja joka hetki ilman mahdollisuutta lomaan tai edes pienen pieneen taukoon. Erinomaisilla ihmisillä on varmasti helpompaa, mutta itse en meinaa tottua tähän mitenkään. Hämmästytän itseni yhä uudestaan ja uudestaan sillä, miten käsittämättömän epänormaaleihin ja urpoihin suorituksiin kykenen.

Erinomaiset ihmiset varmasti miettivät, että tajuavatko tyhmät olevansa tyhmiä. Voin vastata kaikkien mokailijoiden puolesta, että kyllä tajuavat ja jopa reaaliajassa siinä hölmöillessään.

Ongelmana kuitenkin on, että ihminen on juuri sitä, minkälaiseksi sattui syntymään. Juu, pieni mukautuminen ja hienosäätö ovat toki mahdollisia, kun oikein yrittään, mutta perusolemustaan ei pysty muuttamaan. Ei vaikka kuinka yrittäisi, tahtoisi ja uskoisi.

Jotkut sanovat sitä luonteeksi tai persoonallisuudeksi, minun mielestäni kyse on kuitenkin lähinnä luonnonvoimasta. Onnekkaimmat ovat saaneet kodikseen lempeän kesätuulen henkäyksen, laineen liplatuksen sileitä rantakiviä vasten tai kesävehreän metsän tuoksun. He ovat pidettyjä ja helppoja, kaikin puolin kaikkea mukavaa ja täydellistä. Toisilla on ympärillään kuumuutta hohkaava hiekkaerämää, kuivunut kivikkoinen joenpohja tai mitäänsanomaton sänkipelto. Niiden kanssa ei ole niin kivaa, mutta tasaista ja ennakoitavaa.

Minä sain pyörremyrskyn. Epävakaan, arvaamattoman ja voimakkaan. Sen kanssa joudun selviämään joka päivä. Mikään ei ole koskaan hallinnassa, ei minun, eikä muiden. Asiat vain tapahtuvat. Eikä minussa ole kuin kaksi vaihdetta, ON ja OFF.

Kun olin lapsi ja nuori, tiesin, ettei minusta odotettu oikein yhtään mitään. Minuun oli vaikea suhtautua, sillä samaan aikaan, kun vedin nelosia yksistä aineista, toisissa olin jatkuvasti kouluni paras. Kun kulkee toinen jalka kuraojassa ja toinen siististi kadulla, ei päädy mihinkään kastiin. Muistan kuinka eräs opettajani huusi minulle lukion käytävällä, että olen niin tyhmä ja huono, etten kuulu lainkaan lukion kaltaiseen sivistyneeseen paikkaan. Samaan aikaan toinen opettaja sanoi olevansa pettynyt minuun, koska kirjoitin vain 36 sivua ylioppilaskokeen reaalissa - hän kun oli odottanut vähintään 40 sivua, joka olisi taannut minulle ne puuttuvat neljä pistettä täydestä maksimista.

Sain koko nuoruuteni kuulla, ettei mikään oppilaitos tai työpaikka ottaisi minua sisään, koska olin niin vääränlainen. "Ei täällä maailmassa pärjää niin, että tekee vain sitä, mitä huvittaa, tulee ja menee miten sattuu, eikä keskity, jos ei satu kiinnostamaan."

Veikkaan, etteivät peruskoulun ja lukion tuolloiset opettajani tienneet ihmisrodusta nimeltä toimittajat. Heillä ei ollut hajuakaan ammateista, joissa saa tehdä mitä tykkää, innostua asioista ja unohtaa ne kiinnostuksen loppuessa, joissa kaikki ovat jatkuvasti myöhässä ja maailma venyy sekä paukkuu joka suuntaan. Eikä silloin 25 vuotta sitten kukaan ollut tietenkään edes kuullut kirjainyhdistelmästä nimeltä adhd.

Minä en ole koskaan voittanut mitään palkintoja. En ole koskaan edes osallistunut mihinkään kilpailuihin, koska minulla ei ole tapana voittaa mitään. Meille journalisteille ei ole kovin montaa alan kilpailua edes tarjolla, lehtijutusta riippuen 1-3 vuodessa. Tänä vuonna minun juttuni osallistui kaikkiin näihin kolmeen kilpailuun, ja tänään hain toisen kultapalkintoni tältä keväältä. Kolmas kisa on vielä ratkeamatta, ykkössijoja kahminut työni on siinäkin finaalisijoilla.

Tuntuu hämmentävältä, sillä minusta ei odotettu mitään. Minäkään en odottanut itseltäni juuri mitään, enkä varsinkaan palkintoja. Kun minua on nyt haastateltu lehtijuttuihin tai yleisön edessä, edes pokaali kädessä minusta ei ole tullut erinomaista. Olen sama urpo kuin aina, päässäni raksuu tyhjää ja suustani purskahtelee täydellisiä typeryyksiä. En osaa edes näytellä hyvää. Häpeän reaaliaikaisesti sitä, että joudun elämään itseni kanssa. Että kaikki muutkin pääsevät katselemaan vapaasti hienoiksi luokittelemiensa juttujeni taakse ja näkevät minut juuri sellaisena kuin olen: keisarina ilman vaatteita.

Kohtaloni on olla jatkuvasti kiusaantunut itseni seurasta. Mutta minkäs teet, tällaista on elämä.



maanantai 1. toukokuuta 2017

Selvisin!



Meinasin kuolla. Olin itseasiassa melko varma, että kuolen. Jossakin vaiheessa jopa toivoin sitä, sillä eläminen tuntui äärettömän kivuliaalta. Saatoin vähän jopa itkeä, kun kuljin horkassa täristen ympäri asuntoani keskiyöllä ja yritin epätoivoisesti viimeisillä voimillani ravistella kipua irti jaloistani ja käsistäni.

"Nyt on taudilla nimi, se on influenssa B", sanoi lääkäri pirteästi Tyksin päivystyksessä luikahtaessaan vihreiden paperiverhojen välitse sänkyni viereen. Makasin froteiseen sairaalapeittoon kääriytyneenä liian kapealla ja lyhyellä ensiavun sängyllä ja hampaani hakkasivat yhteen. Influenssa! Huhtikuun lopussa!! Juu-u, lääkäri nyökkäsi. Pääsisin kuulemma tilastoihin. Lääkärin valistunut arvio oli, ettei kenelläkään voisi olla niin huono tuuri, että kroppaa runtelisi influenssan lisäksi vielä jokin muu raju tauti, kuten malaria, jota varten olin ylipäätään ensiapuun jaksanut raahautua. Jos olisin mitenkään voimattomuudeltani kyennyt, olisin nostanut käteni hentoiseen vilkutukseen: "Kuule, minulla on juuri niin huono tuuri."

Malariatestit eivät olleet vielä valmistuneet, kun lääkäri passitti minut kotiin viettämään kahdenkeskistä laatuaikaa influenssa B -virukseni kanssa. Sain käteeni viikon sairauslomalapun ja reseptin Tamifluhun. Ajoin taksilla apteekkiin hakemaan tätä "lääkettä". Seuraavan viikon aikana opin helvetin monta asiaa...

1.
Influenssalääkkeet ovat HUIJAUSTA. Itseasiassa sanaa lääke ei pitäisi käyttää lainkaan näiden valmisteiden yhteydessä, koska kyse on myrkystä, jolla potilas yritetään eliminoida. Että jos virus ei tapa, tämä viimeistään. Ehkä niitä myydään länsimaissa, jotta globaaleihin tilastoihin saataisiin tasapainoa. Itselläni Tamiflu aiheutti tunteja kestävää pahoinvointia, johon ei tehonnut mikään, ei edes oksentaminen. Influenssan kestoa lääke ei lyhentänyt, itseasiassa epäilen, että se jopa pidensi sitä.

2.
Aikuinen ihminen voi vajota niin alas, että laskee minuutteja siihen, että voi nielaista taas kuumelääkkeen ilman maksavauriota. Nuo minuutit ovat piiiiiiiitkiiiiiiä.

3.
Kun saa vihdoin taas ottaa kuumelääkkeen ja kammottava lihassärky helpottaa hetkeksi niin, että ihminen kykenee saamaan unta, KUUSI tuntia on aikaraja, jolloin kannattaisi herätä vastaamaan edes yhteen kaikista luurin tukkineista puheluista. Koska muuten läheiset luulevat, että olet KUOLLUT, ja lähettävät pelastuspartion rimputtamaan ovikelloa niin terhakkaasti, että 40 asteen kuumeen haurastuttamat tärykalvot ratkeavat ja kalloluu räksähtää halki kuin munankuori.

4.
Vaikka influenssa on tauti, jota kukaan ei todellakaan halua, melkein kaikki ystäväsi haluavat kuitenkin olla edelleen ystäviäsi influenssatartunnastasi huolimatta. Ystävyys ilmenee eri tavoilla, mutta yhteistä sille on se, että kaikki laskevat päiviä, kunnes voivat todeta olevansa turvassa ja säästyneensä tartunnalta. Sinä saakelin rosvohan levitit tietämättäsi influenssaa ympäriinsä päivän ajan ennen kuin edes tiesit olevasi kipeä.

Yksi viestittää ostaneensa Tamiflu-paketin valmiiksi. Kaikki soittelevat ja viestittelevät taukoamatta varmistaakseen, ettet ole kuollut. Lämpötilaa kysytään usein, se vaihtelee 38-40,2 välillä. Moni tarjoutuu käymään apteekissa, ruokakaupassa jne. edelleen puolestasi. Rohkeimmat vaihtavat kassin kädestä käteen ulko-ovella, ja hulluimmat tyrkkäävät noutoruokapaketin kynnykselle, sinkoavat puoli kerrosta portaita alaspäin ja karjuvat: "Älä vittu yski niitä viruksia tänne päin!".

5.
Ilman näitä ystäviäsi et todennäköisesti pysyisi elossa, sillä influenssa voi kestää ja kestää ja kestää - niin kauan, että toivot jo kuolevasi. Kuumehoureissasi saatat jopa ajatella, että entäs jos tartutat itsesi uudestaan ja uudestaan niin, että kuume vain jatkuu ikuisesti, etkä parane koskaan. Itse vietin viisi vuorokautta 40 asteen kuumeessa ja meinasin jo heittää toivoni toipumisesta. Kun kuudentena päivänä kuume laski hieman alle kolmeenkasiin, tiesin, että olen kohta taas elossa. Influenssassa kuume ei sahaa edestakaisin muutoin kuin kuumelääkkeiden avulla, kun kuume nousee, se pysyy niin kauan, kunnes tauti on sairastettu pois. Jos kuume nousee taudin päätteeksi uudestaan, kyse on jostakin muusta, esim. jälkitaudista. Jep - odotan teitä, aivokalvontulehdus, keuhkokuume ja sydänlihastulehdus!!!

6.
Suomalainen televisiotarjonta panee silmät ja korvat vuotamaan verta. Itseltäni sitä vuosi ahkerasti myös nenästä, joten asuntoni näytti väliin murhapaikalta. Mutta hei oikeesti, Suomen hauskin tavis - onko vähemmän hauskaa ohjelmaa keksitty. Entäpä nämä raahataan saman pöydän ääreen muistelemaan ja vetistelemään joukko artisteja, urheilijoita jne. - vähemmästäkin silmämunat irtoaa. Miksei kukaan ole keksinyt raahata siihen espanjalaiseen linnaan suomalaisia sanomalehtitoimittajia muistelemaan parhaita keikkojaan ja juttujaan?? Tai lähikaupan kassoja, pubiruusuja, tai alakoulun opettajia???? Niinpä, ketä oikeesti hei kiinnostaa!!!

Vaikka olen vastaan kaikenlaisia pakkomaksuja, täytyy myöntää, että Yle on suorastaan laadukas näihin muihin hölynpölykanaviin verrattuna, ja maksan mielelläni yleveron, jotta voin katsoa tv:stä edes jotakin järjellistä - jos siis satun vielä joskus sairastumaan. Usein hyvänkin ohjelman myös Ylellä pilaa kuitenkin raivostuttavalla laulannalla ohjelmaa selostava ääliö, useimmiten englanninkielinen sellainen. Miksi helvetissä ihminen ei voi vaan puhua. Ei, se EI ole tylsää vaan mukavaa ja inhimillistä katsojaa kohtaan.

Ja suomenruotsalaiset: En usko hetkeäkään, että teillä on muka kaikki aina niin hienoa ja ihanaa, eikä mikään mene vikaan koskaan! Ylen pitäisi kyllä mielestäni välttää moisen propagandan levittämistä meidän ruotsinkielisestä väestönosastamme, ettei ilmesty yhtään uutta turhaa railoa halkomaan tätä kansakuntaa!

7.
Minulle selvisi, että myös ystäväni ovat sitä mieltä, että jos jollakin ihmisellä, niin juuri minulla voi olla niin huono tuuri, että saan yhtäaikaa influenssan JA malarian. Tällä kertaa selvisin ilman malaria-loisia. Hyi, menen melkein paniikkiin, kun ajattelenkin niitä uimassa veressäni!

8.
Tähän mennessä olen sairastanut vain yhden veemäisemmän taudin kuin influenssa, ja se on norovirus. Vaikka tämä influenssanikin pani oksentelemaan, noro on ehkä kaikkien nöyryyttävimpien tautien äiti. Muistan vieläkin erään noron, joka nosti kuumeeni 41 asteeseen. Istuin horkassa täristen pytyllä sylissäni ämpäri, ja molemmista päistä lensi tavaraa. Edes viime keväinen salmonella ei ollut yhtä paha, vaikka olikin niin järkky tauti, että muistan ajatelleeni, etten ihmettele yhtään, että jotkut kuolevat moiseen sairauteen. Itselleni kaiken nöyryytyksen kruunaa se, että myös nenä alkaa vuotaa verta - voiko ihminen enää syvemmälle alennuksen tilaan edes päästä!

Jos minulta kysytään, ällöimmät kauhutaudit pitäisi kirjoittaa isolla kirjaimella, jotta ihmiset ymmärtäisivät varoa niitä tosissaan. Influenssa. Noro. Salmonella.

9.
Kun on ollut oikein paska olo, osaa paremmin iloita siitä, että asiat ovat taas hyvin. Etteivät ihmiset suhtaudu kuin biologiseen aseeseen. Ettei satu! Että pystyy hengittämään yhtä hyvin sisään kuin ulos, ettei kasvojen onteloista vuoda nesteitä ja voi katsoa peiliin pelkäämättä, että koko naama on taas veressä.

Melkein kuin olisi syntynyt uudestaan.



torstai 20. huhtikuuta 2017

Kun äiti skootterin sai





Sain toissapäivänä alleni elämäni ensimmäisen mopon. Koska olen aikuinen, valitsin käyttööni sellaisen pikkunäppärän retromallin. Mopo sopii tyyliini, sillä teen kaiken muunkin elämässäni takaperin. Poikani onneksi etenee etuperin. Hän täytti viikko sitten 18 vuotta ja sai eilen ajokortin. Poika ajaa siis nyt autolla, ja äiti mopolla.

Vitsikästä.


Minä ja uusi skootteri.


Nämä viime päivät mopon omistajana ovat opettaneet minulle muutamiakin asioita elämästä. Esimerkiksi sen, että elämä skootterin kahvassa on jatkuvaa valtataistelua elintilasta kaupungin kaduilla. Autoilijat, nuo pirulaiset, vaanivat jokaista tilaisuutta saadakseen lyntätä littaan viattoman pikku päristelijän. Onneksi olen ehtinyt ajaa yli kaksikymmentä vuotta autoa, joten tiedän tarkalleen rattia kääntelevien metkut ja kykenen näin urheasti hallitsemaan letkoja takanani.

Tässä havaintojani.

1.
Mopoilu on helvetin kylmää kyytiä. Kun huristelee kymmenen kilsaa aamutuimaan, ihminen pysyy helposti syväjäässä kokonaisen työpäivän ajan. Toisaalta kylmä tunnetusti hidastaa mätänemisprosessia, mikä taas saattaa pitää mopoilevan ihmisen nuorena ja terävänä hyvinkin pitkään.

2.
Uuden ajoneuvon rekisteröinti Suomessa etenkin pääsiäisaikaan muistuttaa erehdyttävästi Nikolai Gogolin Nenä-novellin koomista kuvausta venäläisestä valtiokoneistosta. Sain skootterini suuressa pahvilaatikossa pitkäperjantaita edeltävänä torstaina. Luulin ajelevani vehkeellä pääsiäisenä, mikä oli todellakin puhdasta toiveunta. Oli katsokaas niin yllätyksellinen ja hirveä ruuhka katsastuskonttorissa, että jonotusnumerokone oli pantu kiinni, eikä yhtään uutta asiakasta mahtunut jonon lomasta väliin. Turha keikka siis, ja yhtä turha luulo, että mistään muustakaan konttorista olisi herunut aikaa.

Päätin kokeilla rekisteröintiä lauantaina uudestaan. Kokeiluksi jäi, sillä sain kuulla, että ajoneuvoja rekisteröidään Suomessa vain arkipäivinä. Selvä, eikun kilvetön skootteri pressun alle parkkiin ja peukut pystyyn, ettei kukaan keksi kohdistaa vakuuttamattomaan kulkuneuvooni ilkivaltaa pääsiäisen aikana.

Tiistaina järjestelin itseni uudestaan katsastuskonttoriin (joista sivumennen sanoen on jokaikinen sijoitettu maailman hankalimpiin paikkoihin julkisia kulkuneuvoja käyttävän ja esimerkiksi upouutta ajoneuvoaan rekisteröivän ja siksi yhä ajoneuvottoman näkökulmasta). No helvetti soikoon, jonotuslappukone oli jälleen kiinni ja kaikki ajat täynnä.

Meni hermot ja änkesin tiskille kaikesta huolimatta. Selitin, että olen jo toista kertaa kesken työpäivän kyseisessä katsastuskonttorissa TURHAAN ja oli muuten aika veemäistä varata aikaa rekisteröintiin, kun puhelinvastaaja-automaatti ei suostunut yhdistämään kyseisissä asioissa mihinkään, vaan käski tulla suoraan konttorille asiaa hoitamaan. Nainen tiskin takana tunsi kai sääliä nelikymppistä skootterikuskia kohtaan ja päätti ottaa jonon ohi. Mutta ei täällä Suomessa mopoja niin vain rekisteröidä.

Ensin oli muka väärät paperit, olisi pitänyt olla alkuperäiset. Kun selitin, että ne olivat ainoat mopotehtaalta paketin mukana tulleet kappaleet, tiskin takana alkoi voivottelun säestämä neuvottelu ja järjestelmien tonkiminen. Lopulta selvisi, että skootterini saataisiin kyllä rekisteriin, jos siihen saataisiin vain ensin liikennevakuutus voimaan. Katsastuskonttorien järjestelmien kautta se ei ollut mahdollista, joten minun täytyisi itse soittaa vakuutusyhtiööni ja järjestää asia. Ilmoitin hoitavani homman heti paikalla.

Mutta ei täällä Suomessa niin vain vakuutuksia hommata. Piti odottaa linjoilla ikuisuus ja kuunnella korvat verta vuotaen särisevää odottelumusiikkia. Katsastusvirkailija ehti juoda välissä kolmet kahvit ja huudella useamman kerran, että joko saadaan skootteri rekisteriin. Yli kymmenen minuutin odottelun jälkeen Ifista vihdoin vastattiin ja kärsimykseni palkkiona sain Suomen kalleimman mopovakuutuksen, vittu. Sen jälkeen oli lopulta myös tuliterä rekisterikilpi käsilaukussani ja saatoin jatkaa työpäivääni uutistoimituksessa.

3.
Mopoissa on vilkku, joka pitää joka kerta käytön jälkeen muistaa painaa pois päältä. En ymmärrä, miten tähänkään ei ole keksitty kehittyneempää ratkaisua. Ensimmäisen päivän ajoin jatkuvasti vilkku päällä, ja vasta toisena muistin laittaa sen edes silloin tällöin off-asentoon.

4.
Uuden moottoriajoneuvon käyttöönottoa haittaa pahasti sisäänajovaihe. Kolmenkymmenenviiden kilometrin tuntivauhdilla 300 kilsan matka on kidutusta.

5.
Autoilijat käyttäytyvät sitä kohteliaammin, mitä enemmän pukeutuu ikäisensä tavalla mopoillessa. Reisipituinen villakangastakki, nahkakäsilaukku ja Benettonin huivi luovat ilmeisesti pelotteen, että pinkein teinikiekurakuvioin koristellun kypärän alta saattaa kuoriutua esiin esimerkiksi kiukkuinen rikostoimittaja. Sellaisia ei hullukaan ei ryhdy linttaamaan, ellei sitten linttaa samantien kuoliaaksi.

6.
Pitkästä ajokokemuksesta on suuri hyöty liikenteessä, sillä mopoilijan on kyettävä hallitsemaan autoilijoita taatakseen oman turvallisuutensa. Jos esimerkiksi ryhmittyy risteyksessä reunaan, autot ajavat rinnalle viisveisaten mopoilijan mahdollisuudesta liikahtaa turvallisesti valojen vaihtuessa mihinkään suuntaan. Sama koskee ajotilanteita, liian kohtelias reunassa ajelu saa autoilijat ohittelemaan mopoilijan kylki kyynärpäätä hipoen. Eli rohkeasti vaan kaistan tukkeeksi 35 kilometrin maksimituntivauhdilla, ja röyhkeys palkitaan.

7.
Mopoilu jäättömään aikaa voittaa nopeudessaan moninkertaisesti julkisen liikenteen Turussa. Lisäksi mopolle löytyy lähes missä kohdassa keskustaa tahansa aina ilmainen parkkipaikka. Houkuttimena voin lisätä, että retromallinen skootteri ikääntyvän naisen kulkupelinä on tyylikäs. Odotan jo kesää, viimeisen muodin mukaista avokypärää (jonka aion ostaa salaa pojaltani) ja picnic-koria kuplivineen sekä kuoharilaseineen takaboksissa. Kaiken kruunaa toki tuulessa lepattava rennon kesäinen aikuisen naisen ajoasu ja tosi pitkä tuore patonki toisessa kainalossa.

Ah, niin ranskalaista!




lauantai 15. huhtikuuta 2017

Todellisuuksista




Jo lapsena tajusin, että maailmassa on rinnakkaisia todellisuuksia. Että vaikka ihmiset seuraisivat täsmälleen samaa tapahtumaa, heidän kertomuksensa saattavat jälkeenpäin vaikuttaa siltä, kuin he olisivat olleet täysin eri paikoissa ja eri sattumusten äärellä. Puhumattakaan siitä, että he päätyisivät keskelle täysin toisistaan poikkeavien tapahtumien sarjaa ja yrittäisivät sitten kohdata toisensa samassa todellisuudessa. Vaikeatahan kohtaaminen on, sen tajusin jo lapsena.

Niinpä, minä en tupsahtanut tänne maailmaan aikuisena, tällaisena täysikasvuisena tai oikeastaan vähän ylimittaisena. Olin joskus lapsi, niin vaikeaa kuin sitä välillä onkin muistaa, lapsuudestani kun on niin helvetin pitkä aika ja aikuisuuteni on ollut niin uskomattoman täyteenpakattu kaikenlaisia yllätyksellisiä sattumuksia, että minusta tuntuu, kuin olisin elänyt pikemminkin miljoonayksi kuin 41 vuotta.

Jotkut viisastelijat tosin väittävät, että en koskaan kasvanutkaan aikuiseksi. Se on kuitenkin potaskaa, sillä kukaan ei koskaan enää kysy minulta papereita Alkossa, julkisissa työnnetään käteeni aina aikuistenlippu, silmälääkärini mukaan minulla on ikänäköä ja kämmenselkäni ihoon on ilmestynyt ryppyjä.

Mutta vaikka näköni on heikentynyt sekä sisältä että ulkoa (ulkonäkö), kykenen edelleen näkemään yhtä olemattomia kuin lapsena. Vuosien varrella olen oppinut, ettei lakanaa voi heittää oven päälle kuivumaan, sillä hämärässä se muuttuu möröksi. Tai että jos jossakin tylsääkin tylsemmässä seminaarissa luennoitsijan kasvot muuttuvat äkisti nestemäisiksi ja lorisevat pitkin hänen rinnuksiaan, siitä ei kannata huomauttaa naureskellen vieressä istuvalle, koska tämä ei todennäköisesti jaa kyseistä näkyä omassa todellisuudessaan.

Oikeussaleissa eri todellisuudet ovat jatkuvassa törmäyskurssissa. Siinä missä joidenkin todellisuudet ovat täysin joustamattomia, toisten taas venyvät ja paukkuvat tarpeen mukaan. Joskus on suorastaan mahdotonta saada selville, kenen todellisuus on lähinnä objektiivista totuutta - jos sellaista on edes olemassa tai sitä on mahdollista kuvata.

Toisin kuin monesti kuvitellaan, tuomioistuimen ratkaisu ei ole synonyymi totuudelle. Tuomio on löydettyjen ja esitettyjen todisteiden pohjalta lakipykäliin nojaten tehty tulkinta todennäköisimmästä totuudesta. Monesti asia voitaisiin nähdä toisinkin, ja siksi oikeus ei välttämättä ole absoluuttista oikeutta, vaan toisinaan jopa lähempänä absoluuttista vääryyttä - noin niin kuin maalaisjärjellä ajateltuna.

Kirjoitan usein lehtijuttuihini, että oikeus totesi sitä ja tätä. Jos totta puhutaan, monesti tämä arvovaltainen oikeus tarkoittaa kuitenkin vain yhtä tuomaria, eli yhden ihmisen käsitystä oikeudenmukaisuudesta ja laintulkinnasta. Oikeus - mitä se edes on? Vastaus lienee, että pitkä liuta erilaisia vaihtoehtoisia, rinnakkaisia tai lomittaisia näkemyksiä asiasta. Oikeus on siis yhden todellisuudessa yhtä, ja toisen todellisuudessa toista. Näin siis vaikka eri ihmiset pyrkisivät kaikin keinoin määrittelemään asian mahdollisimman hyvin ja omasta vinkkelistään totuudenmukaisesti.

Välillä mietin, että miten tästä maailmasta on ylipäätään mahdollista saada minkäänlaista tolkullista kokonaiskuvaa. Todennäköisesti se ei olisikaan mahdollista ilman jatkuvia alitajuisia kompromissejä. Kuvittele itsesi vaikkapa suojatien reunalle odottamaan, että ohi huristava autojen letka loppuu. Keskittymisesi herpaantuu, et enää kiinnitä huomiota autoihin - ajattelet aivan jotakin muuta, ehkä lapsesi koulupäivää, sitä, höykyttääkö opettaja häntä taas kuinka pahasti, ja kuinka lannistuneena lapsesi palaa tänään kotiin. Kun äänet suojatien reunalla yhtäkkiä hiljenevät, et kuitenkaan kyseenalaista sitä, että autoletka kulki kokonaisuudessaan ohitsesi, vaikka et autoja nähnytkään. Tiedät mitä sanoa lapsellesi, mutta todellisuuksia koskevan kompromissin takia tiedät myös, että sinulta kesti hankkia tuo tieto yhden todella pitkän autoletkan verran.





Kun olin lapsi, ihailin isääni suunnattomasti. Isäni oli taitava kirjoittaja ja uskomattoman lahjakas piirtäjä. Hyvinä aikoina hän hauskuutti perhettämme tarinoilla, joita hän kertoi yhtäaikaisesti selittäen ja piirtäen. Keräännyimme kaikki hänen ympärilleen, äitikin, ja nauroimme vedet silmissä. Isäni käytti samaa konstia hyväkseen, kun halusi opettaa meille lapsille jotakin omasta mielestään opettamisen arvoista maailmasta. Siksi tiesin jo ennen koulun aloittamista, miten tsunami käyttäytyy, miten aalto kerää korkeutensa meren voimasta ja rannan jyrkkyydestä. Tiesin, että ensimmäiset tutkimusmatkailijat uskaltautuivat merenpohjaan pelkän ilmakuplan varassa. Minulla oli myös selvä käsitys siitä, miten avaruusrakettien telineet irtoavat lähtölaukaisussa.

Minun todellisuudessani isä oli kaikkitietävä ja -osaava. Hän ei ollut erityisen lämmin ihminen, hän pelkäsi bakteereita ja kaikkea likaa, ja niinä kertoina kun hän nosti minut syliinsä, muistan, etten saanut lähmiä häntä käsilläni, jotka olivat käyneet ties missä. Hän ei halannut minua, kuten isillä on tapana, vaan piti lähelläkin etäällä. Hänen tavaransa olivat tärkeitä, tärkeämpiä kuin kenenkään muun tavarat perheessä, ja niitä saimme tuskin edes vilkaista. Kummallisuuksia riitti, mutta mikään niistä ei kuitenkaan horjuttanut uskoani ja luottamustani häneen. Kun isäni vei meidät kolme pikkutyttöä Helsingin pääkirjastoon ja me siskokset päädyimme poliisimaijassa takaisin kotiin, mieleenikään ei pälkähtänyt, että isäni olisi tehnyt jotakin väärää, kuten vaarantanut henkemme ajelemalla ympäripäissään pitkin kaupunkia naperot takapenkillä tönöttäen.

Vasta alakoulun toisella luokalla ymmärsin, että isäni on juoppo. Että päihtyneenä hän saa pelottavia kohtauksia, joissa hän saattaa istuttaa äitiäni leipäveitsen kanssa uhaten keittiön nurkassa läpi yön tai pakottaa meidät lapset katsomaan, kuinka hän ruoskii nahkavyöllä selkänsä paksuille veriruhjeille ottaakseen meidän lasten synnit sovitettavakseen.

Kun äitini päätti muuttaa meidän kuuden muksunsa kanssa Helsingistä maalle, minun todellisuuteni muutti mukana. Juoksin paljain jaloin pakkasyönä pyytämään naapuria soittamaan poliisit, ja vilkutin itkien, kun isäni pakkasi huonekaluja peräkärryn lavalle ja muutti pois. Silti käsitykseni isästäni pysyi positiivisena.

Äitini on jälkeenpäin sanonut, että olisi kokenut aiheuttavansa enemmän haittaa kuin hyötyä, jos hän olisi antanut oman todellisuutensa rysähtää vasten meidän lasten todellisuuksia. Välittömästi kun tilanne rauhoittui, käsitykseni isästäni palasi siis kultareunoin kehystetyksi yli-ihmiseksi. Vaikka äiti huolehti, isä oli se, jota ihailin. Kaikkea sitä kamaluutta yllinkyllin nähneenäkin olin valmis muuttamaan isän luokse heti, kun se olisi mahdollista. Äitini tuki tätä aikomusta ja odotti kai, että aika ratkaisisi tilanteen.

Olin noin yhdentoista ikäinen, kun isäni lähti. Olin häneen tiuhasti yhteydessä kirjeitse lapsena ja nuorena. Hänen lähtönsä jälkeen olemme tavanneet kuitenkin vain alle viisitoista kertaa. Hän teki tapaamisestaan mahdotonta.

Kaksi vuotta sitten tammikuun alussa sain soiton poliisilta. Isäni oli kuollut. Hänen loppunsa oli juuri sellainen kuin olimme siskojeni kanssa ounastelleetkin, kamala ja traaginen, sellainen jota ei toivoisi kenellekään. Isäni kuoli 64-vuotiaana oltuaan selvinpäin aikuiselämästään yhteensä seitsemän vuotta, siis sen ajan minkä sain viettää hänen kanssaan lapsena. Hän kuoli yksin ja nopeasti, lyyhistyi kaupasta palattuaan kotinsa eteiseen.

Isäni ehti lojua asunnossaan kuolleena kuukauden, ennen kuin naapuri teki ilmoituksen hajusta. Kävimme sisarusteni kanssa pelastamassa isäni asunnosta kaiken, mikä muistuttaa hänestä. Tungimme pumpulia sieraimet täyteen, teippasimme suojahanskat kiinni hihansuihin ja kiinnitimme maskit naamallemme. Emme löytäneet paljoakaan, ja sietämättömän kalmanlemun takia mitään muuta kuin välttämätöntä oli mahdotonta edes ajatella viedä mukanaan. Isäni oli hävittänyt lähes kaikki kirjoituksensa ja myynyt taulut sekä patsaat. Ne valokuvat, jotka hänen asunnostaan löysimme, esittivät meitä tai hänen äitiään.

Tuon käynnin jälkeen nuorin veljistäni vaihtoi välittömästi sukunimekseen äitimme sukunimen. Minun todellisuudessani näen yhä sen viimeisen kuvan, jonka isäni itsestään jätti. Se oli ainoa isääni esittävä kuva, joka hänen asunnostaan löytyi.

Eteisen vaaleaan muovimattoon oli painunut hänen vartalonsa jälki, sikiöasennossa makaavan miehen kuva. Keltainen untuvatakki, farkkujen jokainen sauma.

Näen tämän kuvan silmissäni todennäköisesti kuolemaani saakka. Ja siksi olenkin niin kiitollinen äidilleni, joka antoi minun säilyttää lapsena sen toisen kuvan isästäni; älykkään, taitavan ja hauskan. Nuorin veljistäni ei muista isäämme lapsuudestaan, ja hänen todellisuudekseen jäi se kaikki, minkä keskelle jouduimme raivaamaan tiemme Helsingin Kalliossa. Toiseksi nuorin veljeni hoiti perunkirjoitukseen liittyvät paperityöt ja järjesti hautajaiset. Se oli hänen tapansa ottaa osaa siihen kipeään suruun, jota me vanhimmat sisarukset tunsimme isästä, jota isä ei ehtinyt hänelle koskaan olla.

Hautajaisiin toiseksi nuorin veljeni tuli riemunkirjavassa asussa. Kun vanhin veljistäni huomautti hänelle epäsopivasta käytöksestä, äitini käski antaa olla. "Jokainen käsittelee asiat tavallaan", äitini rauhoitteli. Sitten äitini luki itkien isäni arkun vieressä Pablo Nerudan runon: Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimma säkeeni.

"En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.
Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.
Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä."

Äitini lukiessa minä muistin, kuinka kiipesin lapseni kotitaloani ympäröivistä koivuista korkeimman latvaan, kuuntelin tuulta ja annoin sen keinuttaa kivun ja kaipuun pois. Nyt me istuimme siunauskappelin puisilla penkillä särpäleisten sielujemme kaikki ikkunat tuon häviävän hetken levällään toistemme todellisuuksiin. Ja uruista vyöryi Johan Sebastian Bachin Air, jonka jälkeen Berceuse eli Kehtolaulu - molemmat riemunkirjaviin pukeutuneen veljeni kauniita valintoja.

Jos tätä samaa kertoisi joku muu sisaruksistani, tarina olisi erilainen. Juuri moniäänisyys elämästä tekeekin niin hienoa, se, ettei ole vain yhtä totuutta tai todellisuutta.



perjantai 31. maaliskuuta 2017

Tarkoituksia

Minä se siinä. Vailla tarkoitusta ja merkitystä
Burmassa. Paikka on erään 500 vuotta sitten
eläneen kuninkaan muistoaukio. Kyseisen kuninkaan
elämän tarkoitus oli kymmenkunta vaimoa
ja reilut 300 jalkavaimoa.

"Sitä ei pelota mikään, se on syntynyt vailla elämäntuskaa kokonaan. Se sanoo: Öisin jumala puhuu, se sanoo aina vain huhuu.
Niin sen jumala puhuu."

- Iltatähti, Edu Kettunen


Olen tavannut hämmentävän suuren määrän ihmisiä, jotka ovat kertoneet uskovansa jonkinlaiseen ennalta määrättyyn tarkoitukseen. Tämä mystinen tarkoitus säätelee kummallisia asioita, kenellä mitäkin.

Sitä, että yöllä uneen ilmestyy hirviö, joka kertoo nimekseen Pöntsikkä, ja aamulla kun sitä herää, tietää, että Pöntsikkä on ihan ystävällinen rintasyöpä.

Sitä minne matkustetaan, jotta voidaan tavara tietty ihminen toisella puolella maailmaa juuri sinä kyseisenä hetkenä, kun molemmat seisovat samoilla katulaatoilla saman marketin edustalla jäätelöä rinnuksilleen tiputellen niin, että nauru kutoo yhteyden näiden kahden välille. Ja sitten tuo vieras sanoo juuri sen asian, joka sinun olisi pitänyt kaiken järjen mukaan kuulla jo ajat sitten laukatessasi kiskurihinnoin etsimässä ratkaisua ongelmaan, joka on repiä rikki perheesi.

Että kumppani kuolee kolarissa juuri samana päivänä, kun jossakin toisaalla tarkoitus kuljettaa sinut yhteen jonkun toisen kanssa.

Että et saa haluamaasi työpaikkaa, vaikka olet taatusti pätevin hakija, koska tarkoituksella on varallesi muita suunnitelmia paljon merkityksellisempien tehtävien parissa. Että päätät jäädä kotiin potemaan flunssaa juuri sinä päivänä, kun lapsesi satuttaa itsensä pahasti kotitalonne rappusissa ja makaisi tajuttomana tuntikausia kivilattialla, jos tarkoitus ei olisi junaillut sinua hänen suojelusenkelikseen kotiin juuri sinä päivänä.

Tai että seisot Berliinissä bussissa vain hetki terrori-iskun jälkeen ja näet, että vieressä hermostuneen näköisenä seisovat miehen pyörällisestä laukusta tunkee johtoja. Ja se olet juuri sinä, joka edes huomaat sen miehen ihmisvilinässä, hyppäät ulos seuraavalla pysäkillä ja kerrot lähistöllä seisovalle poliisille, että tuo bussi, josta näkyy yhä perävalot, kuljettaa mukanaan pommia.

Tarkoitus. Jumala. Kohtalo. Karma. What ever.

Itse en usko mihinkään noista, mutta kadehdin niitä, jotka uskovat. Katselen sivusta hiljaa ihaillen niitä onnekkaita olentoja, joilta löytyy kyky ohittaa oma roolinsa merkitysten luojana, kaikkea ohjailevan tarkoituksen kutojana. Uskon, että elämä saisi täysin toisenlaisen mielekkyyden, jos voisi luottaa siihen, että joku paljon itseä viisaampi ja suurempi pitelee lankoja käsissään, huolehtii.

Että hyvästä seuraa hyvää, ja paha joutuu kärsimään. Että minulla itselläni on oma ainutlaatuinen tarkoitukseni elämäni pituisella pyrähdykselläni tässä ajan mittaamattomuudessa.



Nuoria munkkikokelaita Myanmarissa
Kawthoungin kaupungissa sijaitsevassa
temppelissä maaliskuussa 2017.

Kävin pari päivää sitten Myanmarilaisessa eli Burmalaisessa temppelissä, jossa punakaapuiset, kaljuiksi ajellut pojat tankkasivat pyöreisiin burmalaisiin kirjaimiin piilotettua Buddhan oppia hiirenkorville kuluneista vihkoistaan. Pojat kulkivat paljain jaloin temppeliaukion lukemattomille buddhapatsaille pystytettyjen katosten varjoihin suojaan polttavalta auringolta.

Munkkikokelaita nauratti, kun meidän länsimaalainen turistiryhmämme sekoili viikonpäiväpatsaiden, rukouspatsaiden ja niiden edessä suoritettavien riittien kanssa. Kun löin puisella juntalla raskasta metallista toivomuskelloa kolme kertaa lähettääkseni toiveeni äänen mukana matkaan, pojat hymyilivät punaisen kaapunsa laskoksiin. Heistä taisi olla käsittämätöntä, ettei minulla ollut hajuakaan siitä kaikesta, mikä muodosti heidän elämänsä koko itsestään selvän tarkoituksen.


Buddhaa ja youtubea. 


Kun kadottaa uskonsa tarkoitukseen, saattaa käydä kuten minulle, että samalla hävittää myös uskonsa minkään merkitykseen. Että ryhtyy katsomaan kaukoputkella tai mikroskoopilla elämää, jota itse kuitenkin samaan aikaan elää. Ottaa liian laajoja tai liian yksityiskohtaisia tarkastelunäkökulmia.

Ehkä tämä on sitä kuuluisaa neljänkympinkriisiä. Vakavalaatuista otteen menettämistä. Sitä viimeisen tarttumista kestävän oljenkorren etsimistä, jottei liu’u liian etäälle palatakseen enää takaisin.

Burmalaisessa temppelissä vieraillessani mietin, miten helpottavaa voisikaan olla ryhtyä munkiksi. Luopua kaikesta materiaalista, jättää taistelu suklaapatukoita ja stressiä vastaan, ja tyytyä uskomaan, että tarpeeksi kun jankkaa ja tankkaa, tarkoitus laskeutuu taivaista, kietoo pehmeään syliinsä ja vapauttaa lopullisesti etsimisen kivuliaasta taakasta.

Millaista olisikaan olla vapaa, olla oikeasti täysin vapaa.

Ajattelemisen arvoinen ajatus.


Myanmar vapautui. Ainakin turismille.
Kansan vankeus sotilasjuntan otteessa jatkunee
vielä pitkään.


sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Mene pois paha stressi



Minä olen paossa. Työtä, siviiliä, itseäni. Kun pääsin perille tänne pakoon, katselin tyytyväisenä ympärilleni. Kostea, lämmin ilma hyväili talvenpolttamaa ihoani, muutaman kymmenen metrin päässä näkyi kaistale vihreää merta ja hotellin reunuksilla palmut nojailivat toisiinsa.

Käteeni ojennettiin jääkylmä drinkki jotakin vihreää ja raikasta. Kapeauumainen hotelliemäntä pyysi minua lukemaan läjän matkaseurueeseeni kuuluvien sukunimiä, sillä suomalaisuus taipuu parhaiten suomalaisen huulille.

Oi, loma. Ihanaa! Heittäydyin neljä metriä leveälle hotellivuoteelleni ja aloin räplätä nettiä auki. Vittu. Toinenkin vittu. Typerä wi-fi ei suostunut aukeamaan. Hyvin nopeasti havaitsin myös, että täällä paossa nettiin pääsee ylipäätään vain harvoista paikoista. Ja minä kun olin paennut nimenomaan kohteeseen,  jossa tällaista ei voisi tapahtua!!!

Stressi. Se pentele oli matkustanut mukanani.

Me kaikki tiedämme mitä stressi tarkoittaa. Jokaisella on ollut stressiä joskus, toisinaan enemmän ja joskus taas vähemmän. Lähtökohtaisesti stressi on hyvä juttu. Oikeanlainen stressi auttaa parantamaan suoritusta, pysymään valppaana ja jopa elossa.

Käymme monesti seuraavanlaisia keskusteluja keskenämme… Mitä kuuluu? Vähän on stressiä. Joo, niin minullakin. Ja sitten vaihdamme puheenaihetta.

Stressi on helppo kuitata olankohautuksella, sillä se on normaali juttu. Niin normaali, että unohdamme helposti, että stressilläkin on sairastuttavia ja jopa kuolettavia tasoja. Vähän niin kuin kuumeella, 38 on ikävä mutta siedettävä, yli 42 huitelee lähellä menehtymistä.

 Reaktioni nettiyhteyden puuttumiseen kertoo hyvin käsitystäni lomailusta: sama se vaikka maisemat ympärilläni olisivat miten eksoottiset tahansa – yhteys arkeen on säilyttävä. Jokaiseen some-kanavaan, sähköposteihin  (myös työpostiin), reaaliaikaisiin uutisiin, nettikauppoihin, verkkopankkiin, lentoyhtiöön ja googleen, joka kertoo esimerkiksi sen, miksi iholleen kannattaa läästiä metrin kerros inkivääribalsamia.

Stressaannun välittömästi lisää, jos sormeni ei saa räplätä arkea. Miten helvetissä ihminen voi elää täysipainoista elämää, jos hänellä ei ole nettiyhteyttä! Miten ihmeessä minä pärjään ilman maailmaa ja maailma ilman minua!!

Makaan neljä metriä leveällä vuoteellani ja tuijotan ikkunasta taivasta halkovia neljän kilometrin pituisia salamoita. Taivaskin vaikuttaa hieman stressaantuneelta.
Eilen ostin sellaisen otsaan liimattavan kuumemittaritarran, josta kirjoitinkin tähän blogiin jo aiemmin. Yritän ottaa varovaisia askeleita hyödyttömyyteen. Ne ovat vaikeita askeleita, mutta lääkärin mukaan fysiikkani ei kestä, jos meinaan jatkaa entiseen tapaani eteenpäin syöksymistä.

Oletko onnellinen, hän kysyi. Vastasin, että toisinaan tunnen minuutin tai pari onnea. Hän kurtisti kulmiaan ja kysyi, että koenko elämäni pelkkänä suorituksesta toiseen juoksemisena. Nyökkäsin, sellaistahan tämä on meillä kaikilla. Entä tulevaisuus? – No juoksen, kunnes kuolen.

Elämän ei tarvitse olla sellaista. Niin hän sanoi. Minä itkin vasta kotona. Helpotuksesta.

Äsken avasin verhot. Nyt katson, kuinka yö leikkii päivänkirkkautta tropiikin yllä. Täällä paossa myrskyn alla on parhaillaan käynnissä onnenminuutti.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Kiirettä, kiirettä


Hienossa seurassa.

Pahoittelut blogihiljaisuudesta, mutta viime viikkoina on pitänyt melkoista kiirettä. Eilen illalla seisoin lavalla, jonne en olisi ikimaailmassa uskonut pääseväni. Valtavat kiitokset Bonnierille Suuresta Journalistipalkinnosta! Ja superit onnenrutistukset muille voittajille eli Jani Halmeelle, Katarina Baerille ja Laura Saarikoskelle!

Täällä vielä palkintoraadin perustelut: http://suurijournalistipalkinto.fi/

Olen liikuttunut ja vaikuttunut.


Tuuletus.


Eka kerta Turun Sanomien historiassa tällä lavalla.
Päätoimittaja Kari Vainiokin taisi  ilahtua.


Nyt nukkumaan ja aamulla takaisin sorvin ääreen. Palataan!