maanantai 30. tammikuuta 2017

Tosielämän Aku Ankka




Melkein jokainen meistä tuntee jonkun tosielämän Aku Ankan, tyypin jolle jatkuvasti tapahtuu kaikenlaista kummallista. Sellaisen henkilön, jonka normaali arkikin on kuin kahmaistu mielikuvituksellisen romaanin sivuilta tai friikistä elokuvasta. Tyypin, jota ihmiset yhtä aikaa sekä kadehtivat että kauhistelevat.

Minua tällainen kovan onnen tirehtööri pällistelee joka aamu peilistä hammaspesulla. Tyytyväisesti hymyillen ja vilkas katse täynnä kaikenlaisia hiton hyviä ideoita. Vaikka välillä vähän väsyttää ja vielä useammin kiroiluttaa kaikki tämä sählinki ympärilläni, en silti vaihtaisi elämäni mistään hinnasta rauhallisempaan.

Joku saa kummeikseen pastelliväreihin pukeutuneita hyviä haltijoita, ja näiltä läjäpäin kaikenlaisia upeita syntymälahjoja kuten kauneutta, viisautta, lempeyttä ja rikkauksia. Omiksi kummeikseni valikoituivat hilpeät kaksospojat Kaaos ja Katastrofi. Kuten arvata saattaa, niillä ei ole minkäänlaista pysyvyyttä tai logiikkaa siinä, mitä kaikkea ne milloinkin syliini työntävät syntymälahjan valenimellä. Ensin ne antavat kihertäen yhtä, kohta ottavat sen pois ja mätkäisevät käsiini jotakin ihan muuta.

Nämä kameleonttilahjat räiskyvät, paukkuvat ja räjähtelevät monivärisinä. Mutta sanotaanpa Kaaoksesta ja Katastrofista mitä tahansa, kummeina ne ovat mitä uskollisimpia ja vastuuntuntoisimpia olentoja, hiippailevat jatkuvasti perässä ja lymyilevät lähistöllä valmiina milloin tahansa järjestämään ilahduttavia ylläreitään tai nostamaan pystyyn aivan ennen näkemättömän shown, jonka värikkäitä ja kiemuraisia vaiheita on välillä mahdotonta uskoa itsekin todeksi.

Pitäisi kai olla ylpeä moisesta kunniasta - sillä onhan nyt herrajumala hienoa elää elämää, jossa ei ikinä ole tylsää.

No, leikki sikseen. Olen miettinyt, miksi toiset ihmiset ovat jatkuvasti keskellä kaikkea omituista, jollaista toiset taas onnistuvat välttelemään läpi elämänsä. Että onko kyse luonteesta - koheltamisesta? Että jos makaa liikkumatta paikallaan kädet tiukasti vartaloa vasten, sitä kohtaa kai väistämättä vähemmän tapahtumia, kuin jos juoksee ympäriinsä kauha koko ajan yhden sun toisen soppakattilassa.

Vai selittääkö tapahtumia niitä tarkastelevan henkilön näkökulma? Että huomaavatko jotkut ihmiset enemmän ympärillään tapahtuvia asioita.

Kerron esimerkin. Kuljen nykyään paljon julkisilla liikennevälineillä, mikä jättää aikaa tarkastella ympäristöä. Eräällä vakiobussireitilläni asuu joukko mummoja, jotka ilmentävät käyttäytymisellään turkulaisuuden ydintä. Kun bussi lähestyy pysäkkejä, joilla nämä tympeät pikkumummelit mitä ilmeisimmin odottavat jotakin muuta bussivuoroa, mummot kääntävät selkänsä niille bussinumeroille, joiden eivät halua pysähtyvän eteensä.

Tapa on minusta äärettömän huvittava ja tyypillistä turkulaista pysäkkikulttuuria. Olen nähnyt lukemattomia kertoja saman torjuvan eleen, kun joku röyhkeä muukalainen on yrittänyt lähestyä bussipysäkillä tällaista karikatyyriturkulaista esimerkiksi aikataulukysymyksineen tai muuten vain silkkaa hyväntuulisuuttaan. Joskus bussipysäkillä tönöttävän selkä kääntyy esiin ihan vain varmuuden vuoksi jo kauan ennen kuin lähestyvä vieras röyhkimys on saavuttanut pysäkin - ettei vaan synny karmeaa selkkausta nimeltä keskustelu.

Selänkääntäjät kuuluvat umpisokeiden ryhmään, sellaisten, jotka huomaisivat tuskin edes kirvestä takaraivossaan. Lapaluilla olisikin vaikea nähdä, vaikka ohi ajavan bussin jokaisesta ikkunasta kurkkisi kolmetoista norsua, katolla seisoisi rumpuja päristävä Juha Sipilä ja kuljettajan sinisen hatun alta irvistelisi hassusti jäätynyt muumio nimeltä Ötzi.

Mutta kaikki tapahtumien oikkuilu ei omien kokemuksieni mukaan ole kiinni pelkästään itsestäni, säheltämisestäni ja frettimäisestä kiinnostuksestani ympäröivään maailmaan.

Minulla henkilökohtaisesti persoonana ei mielestäni ollut minkäänlaista tekemistä sen asian kanssa, että esimerkiksi Egyptissä alkoi vallankumous juuri sillä hiton viikolla, kun satuin lomailemaan siellä lapseni ja ystäväperheeni kanssa vuonna 2011. Että äkisti kaapumiehet seisoivat rynnäkkökivääreineen hotellimme ja joka ikisen kaupan ulko-ovella, teille ilmestyi asein vartioituja barrikadeja ja että kaikki maailman valtiot Suomea ja Venäjää lukuunottamatta evakuoivat pikapikaa kansalaisensa ulos maasta.

Thaimaassa viime keväänä söimme kaverini kanssa kaikissa penteleen samoissa paikoissa ja lähes poikkeuksetta myös saman annoksen. Phi Philtä lähtiessämme kaverini otti lounaaksi oluen ja minä terveellisen voileivän. Lentokoneessa ainoastaan minä pyörtyilin istualleni ja voin niin uskomattoman huonosti, että uskoin koneen tekevän superkalliin välilaskun, jos kertoisin tilastani henkilökunnalle. Niinpä löysin itseni aina väliin ennemmin roikkumasta pää alaspäin käsinojan yli, kun taju tuli ja meni miten sattui. Kotona selvisi, että olin ollut neljänkymmenen asteen kuumeessa koko lentomatkan, koska olin saanut jonkun suomalaisilta erittäin harvoin löytyvän tapposalmonellan. Ja varmasti juuri siitä typerästä voileivästä, jonka nauttimisen sijaan onnekas kaverini joi oluen.

Vähänkö vitutti, kun elämäni kovin ripuli vihdoin alkoi ja mietin, kuinka paljon helpommalla olisin selvinnyt viettämällä paheellista elämää nestemäisen lounaan parissa. Siinä minä sitten istuin vessassa, join lasin vettä, joka tuli suoraan toisesta päästä ulos ja yritin pitää kirjaa vessakäyntien määrästä lääkärin käskyn mukaan. Neljäkymmentä hiton kertaa vuorokaudessa, josta nukuin kuitenkin kuumehuuruissani ainakin 14 tuntia!

Entä oliko minun vikani, että viime elokuussa kissani Wilson, joka luuli olevansa koira, kiskoi pyykkipussista lakanan kulkureitilleni eteiskäytävässä, ja minä kompastuin siihen lakanaan. Tämän kamppaustapahtuman seurauksena sain monivamman polveeni, kävelin neljä kuukautta robottijalan (valtava jalkatuki) kanssa ja jouduin leikkaukseen. Viimeinen operaatio tehtiin kaksi viikkoa sitten, kun typerästä polvesta poistettiin taas vettä.

Tai oliko omaa vikaani, että sen ainoan kerran, kun koko robottijalka-aikana kävin baarissa, joku bimbo tuntematon mies varasti puhelimeni laukustani ja löi ilman minkäänlaista syytä - tai no, ihan kai vain huviksensa - minua nyrkillä päähän niin, että näkökentästäni katosi kolmasosa viikon ajaksi.

Samantapaisia sattumuksia riittää pilvin pimein, niin paljon, etten edes muista niitä kaikkia. Olen jatkuvasti keskellä kaaosta ja katastrofia. Hankaluus- ja hullumagneetti, sanovat ystäväni - joskus vähän huolissaankin.

Nämä olivat esimerkkejä akuankkaelämän veemäisistä puolista, vaikka siihen mahtuu paljon kaikkea aivan hulvatontakin.

Eräänä päivänä istuin esimerkiksi bussissa, jonka kylkeen täräytti henkilöauto. Kolaroija jatkoi pysähtymättä matkaa iso klommo kyljessään. Kun kuski tarkisti bussin vaurioita, matkustajat riehaantuivat. "Siis lähtikö se karkuun, vaikka rikkoi bussin?!?" eräs nainen kiljui puolivihaisena. "Turpiin vaan! Nyt seurataan sitä perille saakka ja lyödään nenään. Mä oon kriisityöntekijä ammatiltani ja nää on mun vapaapäivän neuvot tähän tilanteeseen" hän huusi.

Minä nauroin vedet silmissä kyseistä tilannetta monta päivää. Näin silmissäni keltaisen paikkurin kaikki kaksikymmentä matkustajaa kyydissään seuraamassa kolhiintunutta harmaata pikkuautoa - minne se ikinä keksi ajaakin. 

Joku aika sitten joudun keskustassa liikkuessani jatkuvasti outoon tilanteeseen. Tuntematon ikäiseni mies tuli jatkuvasti luokseni ja kysyi, onko minulla myydä hänelle huumeita. Välillä hän halusi ihan vain rupatella yhteisestä ajastamme vieroituksessa tai tarjota omista mömmöistään osan minun oloani helpottaakseen. Selitin hänelle kärsivällisesti, etten ole ollut ikinä vieroituksessa tai käyttänyt huumeita. Ja ettei minulla ole harmaintakaan aavistusta, kuka hän on tai mistä hän ylipäätään puhuu. Nämä yritykseni päättyivät aina yhtä koomisesti siihen, ettei mies uskonut sanaakaan puheistani, vaan kuittasi jotenkin kättään heilauttaen ja ironisesti hymyillen, että "Heiiii, älä nyt viitti! Kai mä nyt tiedän, että sä olit mun kanssa siellä osastolla, vaikka et näköjään ite sitä muistakaan. Eiks olis reilua heittää kaverille yhet satsit, eiks oliskin?"

Ehkä me olimme tosiaan nähneet jossakin, kenties työni puolesta oikeustalolla, ja kasvoni olivat jääneet hörhön mieleen pysyvästi. Vaikea sanoa.

Mutta hauskaahan tällainen elämä on, jatkuva surffi sattumuksesta toiseen. Olkoot syy sitten minussa tai maailmassa.




torstai 26. tammikuuta 2017

Atsteekit ja hyväuskoisuuden hyve




Hyväuskoisuus on hyve, eli moraalisesti ja eettisesti arvokas luonteenpiirre, väittävät monet. Hyvään uskomista pidetään hienona juttuna myös kristinuskossa, jonka peruskiviksi on nimetty vaatimattomasti kolme ehkä maailman vaikeinta asiaa, nimittäin usko, toivo ja rakkaus. Onnellisuusprofessori Markku Ojasen mielestä hyväuskoisuudesta onkin syytä pitää kiinni, vaikka siitä joutuisi vähän maksamaan.

Hyvä ihminen uskoo hyvään - vai mitä. Hän tietää, ettei se aina kannata ihan täpöllä, mutta kääntää silti toisenkin poskensa, sillä taivasten valtakunta on auki ainoastaan lasten kaltaisille. Ja vaikka ei Jumalaan uskoisikaan, hyvään kannattaa silti uskoa. Hyvään uskominen tuo hyvää, näin moni elämänmuutossaarnaajakin opettaa. Jatkuva epäily sen sijaan tekee kyyniseksi ja mädättää sisukset, koska sitä saa, mitä tilaa ja niin edespäin.

Näiden mielikuvien jälkeen sitä tuskin alkaa ajatella atsteekkeja esimerkkinä hyväuskoisuudesta. Mutta atsteekit saivat itseasiassa maksaa siitä koko kulttuurinsa tuhoutumisella. Hinta voi siis olla uskomattoman kallis - väitetään onnenoppaissa ja muissa hyvinvointiraamatuissa hyvään uskomisen potentiaalista mitä tahansa.

Atsteekkien luottamus hyvään oli suorastaan hämmästyttävää. Alunperin melko vaatimaton ja tietämätön atsteekkiheimo vaelsi useiden sukupolvien ajan Meksikon pohjoisosista eteläiseen Meksikoon ja vakiinnutti pikku hiljaa valta-asemansa siellä. Muutamassa sadassa vuodessa atsteekkien soturikansan koura oli ottanut puristuksiinsa valtaosan eteläisen Meksikon alueesta. Atsteekit alistivat valtaansa seudun alkuperäisheimot ja hotkaisivat sisuksiinsa näiden uskonnot, taikoen omaksumistaan aineksista kuin tyhjästä kasaan oman vahvan ja menestyksekkään korkeakulttuurinsa.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että atsteekit luottivat omaan valta-asemaansa ja sitä kautta myös universumiin sekä paikkaansa maailmassa. He tiesivät, mitä jumalat tahtoivat ja uskoivat omaan kykyynsä pitää huolta jumalien tarpeista. Hallitsijakansan rooli oli äärimmäisen tärkeä, sillä ilman jumalien pillin mukaan tanssimista koko universumi olisi romahtanut hetkessä, mistä olisi seurannut väistämätön maailmanloppu. Näin atsteekit uskoivat.




Jumalat tarvitsivat ihmisverta ja sitä atsteekit kykenivät heille hankkimaan - hehän hallitsitsivat oman käsityksensä mukaan koko maailmaa. Veri vuosi lakkaamatta, jotta jumalat jaksoivat kantaa seuraavanakin päivänä auringon taivaankannen halki. Sateenjumala Tlaloc halusi uhreikseen pikkulapsia, joita piti itkettää ennen surmaamista. Kuninkaiden suojelija halusi virheettömiä ja komeita miesuhreja, sadonjumala taas janosi nuorten naisten verta. Jokaisella ahnaista jumalista oli jokin julma erikoistarve, yhden uhrit piti hukuttaa, toisen surmata tikarilla ja kolmannen elävältä polttamalla. Työtä siis riitti.

Atsteekit pyörittivät tätä loppumatonta uhrirumbaa väsymättä, papit ojensivat sykkiviä ihmissydämiä kohti taivasta auringonjumalaa lepyttääkseen ja pukeutuivat jumalien tahdosta viikkokausiksi nyljettyjen uhrien nahkoihin. He eivät leikanneet tai pesseet tukkaansa, joka oli alituisen surmaamisrituaalin seurauksena läpeensä kuivuneen veren peitossa.

Atsteekit tiesivät mitä tekivät. Heidän kontoillaan oli huolehtia universumin pysyvyydestä ja sen he totisesti tekivät, vaikka alituinen verenvuodatus ja uhreiksi soveltuvien sotavankien etsintä naapurikansojen joukosta oli taatusti raskasta puuhaa. Mutta minkäs teet, kun muuten aurinko olisi sammunut.

Atsteekkien huomio oli niin täydellisesti heidän omissa juttuissaan, ettei heidän mieleensäkään juolahtanut, että jossakin etäämmällä saattoi elää yhtä vahva tai vielä vahvempi hallitsijakansa kuin he itse olivat. Että kannattaisi käydä tutkimassa ympäristöä, kurkata vähän nurkan taakse - jollakin toisellakin saattoi olla yhteistyö- ja avunantosopimus jumalien kanssa.

Intiaanikansan hämmästys olikin valtava, kun eräänä päivänä sen maille saapui viidensadan miehen joukko valkoihoisia espanjalaisia. Atsteekit eivät olleet nähneet koskaan mitään vastaavaa, tulijoiden ihon- ja hiustenväri oli kerrassaan outo - puhumattakaan tietysti tulta sylkevistä metallikepeistä, välkkyvistä miekoista ja hevosista.




Tyrmistyneille ja hämmästyneille atsteekeille ei tullut mieleenkään epäillä omaa voimaansa suhteessa näihin kummallisiin vieraisiin. Jumalat tai mikään muukaan uskomusjärjestelmässä ei ollut antanut vihjettäkään tällaisteta tapahtumasta. Miten viisisataa miestä sitä paitsi voisi ikinä olla vastukseksi miljoonille soturikansalaisille, jotka kaiken lisäksi olivat ainoa taho, joka onnistui tyydyttämään maailmankaikkeutta pystyssä pitävien oikullisten jumalien tarpeet.

Atsteekit ajattelivat, että heillä riittää kyllä aikaa arvioida tulokkaita. Niinpä he harkitsivat ja neuvottelivat, ja siinä pohdiskellessaan kestitsivät espanjalaisia kuin kunniavieraita, kunnes peli oli pelattu. Veikkaan, että montaakin Meksikossa nykyisin elävää atsteekkien jälkeläistä vituttaa tällä hetkellä erittäin rankasti esi-isiensä hölmö hyväuskoisuus. Koko lauma espanjalaisia olisi pitänyt marssittaa oikopäätä temppelipyramidin huipulle ja juottaa heidän verensä auringonjumalille. Tämän jälkeen atsteekkien olisi kannattanut ryhtyä miettimään muutakin kuin omaa erinomaista napaansa ja varustautua uusien tulijoiden murskaamiseen, mihin he toki olisivat pystyneet, jos olisivat älynneet olla varuillaan ja epäillä vieraiden motiiveja.

Espanjalaisilta kesti kolme vuotta tuhota atsteekkien valtakunta. Valtaosa eli arviolta jopa 90 prosenttia alkuperäisasukkaista kuoli eurooppalaisten tuomiin kulkutauteihin ja teloituksiin. Henkiin jääneet päätyivät siirtomaaisäntänsä orjiksi.

Mutta kyllähän tämän verran hyväuskoisuudesta kannattaa maksaa, vai mitä. - No ei niin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän uskon kaikkeen siihen aivopesuun, jota pääni luonnollisista ruumiinaukoista on tungettu sisään koko elämäni ajan. Ihmiset eivät ole hyviä, paitsi jos heille ei jätä muita mahdollisuuksia. Poikkeustapauksiakin löytyy, mutta ei niin montaa, että ihmisluonnon hyvyyteen kannattaisi alkaa nojailemaan.

Jotkut ihmiset ovat itseasiassa ihan käsittämättömän paskoja. Niin paskoja, että sitä yllättyy vielä vuosien rinnakkaiselon jälkeenkin, vaikka ei olisi koskaan liiemmin edes luottanut heidän hyvyyteensä.

Itsehän olen sitä mieltä, että enemmän kuin mihinkään hyvän elämän viiteentoista askeleeseen tai pyhiin kirjoituksiin, ihmisen olisi syytä luottaa puhtaasti vain vaistoihinsa. Usein vaisto kertoo, onko toisessa ihmisessä jotakin outoa, jonka takia kannattaisi pysyä varuillaan. Monissa meinaan on.

Onneksi maailmasta löytyy kuitenkin niitäkin ihmisiä, jotka eivät käyttäydy kuin 1500-luvun espanjalaiset ja britit löytöretkillään. Että toisissa ihmisissä jää vielä tutustumisenkin jälkeen jäljelle jotakin alkuperäistä, ainutlaatuista, arvokasta ja vapaata.




tiistai 24. tammikuuta 2017

Siivousvimma ja vaarallinen konmari




Poden pahanlaatuista siivousvimmaa. Itseasiassa se on piinannut minua jo puolitoista vuotta. Availen kaappeja, komeroita, varastoja, laatikoita, lokeroita sekä rasioita tuntien suurta vastenmielisyyttä joka paikassa tursuavaan tavaraan. Puolentoista vuoden aikana olen käynyt läpi kaikki omistamani tavarat yhä uudestaan ja uudestaan tuomiten ne säilytettäviin sekä poistettaviin - ja silti piru vie tätä tavaraa aina vain riittää!

Älä nyt vain sano sitä taikasanaa: konmari. Se ei sovi minun kaltaiselle ihmisille, tällaiselle tuulella käyvälle, ei sitten yhtään. Japanilaisen Marien Kondon kehittämässä menetelmässä roinaa karsitaan vastaamalla jokaisen pohdinnan alla olevan tavaran kohdalla yhteen yksinkertaiseen kysymykseen: Tuottaako tämä esine iloa minulle?

Testasin menetelmää ajatuksen tasolla. Tulos oli mykistävä. Testipäivänä olin sattumoisin nimittäin sillä tuulella, ettei yksikään tavara tuottanut minulle minkäänlaista iloa. Vastailin eitä jokaiseen kysymykseen, jonka seurauksena olisin konmari-filosofian mukaan joutunut kärrämään koko maallisen omaisuuteni ulko-oven avarammalle puolelle. Minkäänlaista kipua tai kaipausta en olisi tuntenut, mutta onneksi kyse oli silti vain testistä. Kaikesta roinasta luopumisessa ei olisi ollut kovinkaan paljon järkeä. Vaikka imuri ei ole esimerkiksi erityisen hyvä vitsinkertoja ja sähköhammasharjan näkeminen lähinnä ärsyttää minua, molempien omistaminen on järkevää - ainakin astmani ja hammaslääkärini mielestä.

Luterilaisethan ovatkin tajunneet jo ajat sitten, että elämässä ei suinkaan ole kyse ilosta, vaan järkevyydestä. Tästä syystä konmari on tietylle ihmistyypille hyvin vaarallinen elämänfilosofia. Itse tulisin hyvinkin iloiseksi, jos saisin heitellä kaikki tavarani kerrostaloasuntoni ikkunasta pihalle. Paljon talvitakkiani enemmän minua myös ilahduttaisi alasti kulkeminen, tuulevire iholla ja vastaantulijoiden nauru. Molemmista seuraisi todennäköisesti sakkoja, mistä en ilahtuisi. Tai no, eihän sitä tiedä, jos sakottamistilanteeseen liittyisi riittävästi komiikkaa.

Konmarin sijaan harrastan kuitenkin kerroskarsintaa. Käyn kaapit läpi uudestaan ja uudestaan. Joka kierroksella yritän luopua kaikesta tarpeettomasta. Useimpien tavaroiden kohdalla hyvä määritelmä tarpeettomalle on se, ettei esinettä ole käyttänyt vuoteen. Kaikkeen tämä ei päde, esimerkkinä rinkka tai kaksi jättimäistä laatikkoa legoja, joista ensimmäistä yksinkertaisesti tarvitsen harvoin ja toista aion säilyttää hamaan maailman tappiin muistona siitä, että lapseni oli joskus leikki-ikäinen.

Ilon sijaan kyselen järkiperusteita tavaran omistamiseen ja siitä luopumiseen. Koska olen käyttänyt turhien tavaroideni hankkimiseen isot määrät rahaa, yritän myös tienata niistä jotakin takaisin. Arvokasta ei kannata myydä alihintaan, vaan mieluummin säilyttää ja panna myyntiin parempina aikoina uudestaan. Roskat kuuluvat roskikseen.

Hihittelen itsekseni sitä, että romuni näyttävät käyvän hyvin kaupaksi netin osto- ja myyntipalstoilla. Saan siis rahaa siitä hyvästä, että ne päätyvät jonkun muun riesaksi. Ihan hyvä diili.

Voi kun kaiken järjen elämässä voisi muuttaa yhtä helposti iloksi.



lauantai 21. tammikuuta 2017

Tylsimys, joka pilasi tarinani




Tarinoissa heittäytyminen ja hetkeen tarttuminen yleensä palkitaan. Mitä kummallisemmalle juonenkäänteelle tai tilanteelle henkilö antautuu, sitä mielenkiintoisempia ja merkityksellisimpiä tapahtumia hänen eteensä aukeaa. Romaaneissa ja elokuvissa omituiset sattumukset suorastaan lennättävät henkilöä eteenpäin.

Tänään katsoin taas ihanan elokuvan nimeltä Amélie. Siinä nuori ranskalaisnainen löytää irtonaisen kaakelin takaa kiviseinästä salaisen kätköpaikan. Seinän sisällä on peltirasia täynnä vanhoja leluja. Elokuvan tarina alkaa, kun Amélie etsii käsiinsä peltirasian omistajan. Jo harmaantuneeksi käynyt mies ilahtuu lapsuusmuistojensa näkemisestä niin paljon, että liikuttuu kyyneliin. Amélia päättää alkaa ilahduttaa kaikkia muitakin ympärillä olevia ihmisiä ja löytää tietenkin tällä tavoin myös oman onnensa.

Tosielämä on toisenlaista. Omasta heittäytymisestä ei ole paljoakaan hyötyä, jos muut ihmiset ympärillä eivät tajua, että tarina vaatii tarttumista. Kerron esimerkin.

Pari vuotta sitten eksyin sattumalta erään vanhan tavaran liikkeen myyntitilaisuuteen. Yritys oli avannut poikkeuksellisesti varastohallinsa ovet ja myi sinne kertynyttä roinaa halvalla tehdäkseen tilaa uudelle ja arvokkaammalle. Suuren hallin betonilattialle oli kasattu läjäpäin pahvilaatikoita, jotka pursuivat kaikenlaista sekalaista kuolinpesistä haalittua kamaa. En tiedä juuri mitään kuolinpesien ostamisesta, mutta oletan, että myytäväksi kelpaava tavara kuljetetaan liikkeeseen kiskurihinnoilla eteenpäin kaupattavaksi ja lopusta roinasta ammattikauppias yrittää kerätä hölmöiltä ostajilta jokaisen mahdollisen lantin talteen, ennen kuin luokittelee jäljelle jäävän tavaran roskaksi ja vippaa sen kaatopaikalle.

Suuren hallin sementtilattialla oli siis valtavat määrät pahvilaatikkoja täynnä pinttyneitä kattiloita, eriparisia kattilankansia, ryttääntyneitä suihkuverhoja, muovisia saippuakoteloita kuivettuneine saippuoineen, ruosteisia peltirasioita täynnä nappeja, klemmareita ja ompelutarvikkeita. Puhkikuluneita lakanoita, haalistuneita lampunvarjostimia ja valtavat määrät valokuvia.






Tongin laatikkoa toisensa perään ja yritin löytää jotakin kiinnostavaa. Ja sitten se osui käteeni, täydellinen tarinanalku. Se makasi hylättynä kolhiintuneessa, likaisenruskeassa laatikossa aivan hallin perällä.

Tahraisten pakasterasioiden, rikkinäisen rottinkisen maustehyllykön ja eriparisten aterimien alta löytyi nimittäin valokuva-albumi. Kun kääntelin albumin sivuja, niiden välistä putoili sotilaspassi ja muita asiakirjoja. Kaikki kuvat esittivät samaa henkilöä, 1960-luvun lopulla syntynyttä miestä. Ruskeat lyhyet hiukset, tummareunaiset siniset silmät, kasvoissa aavistus Pedro Almodovarin elokuvista tuttua kolhiintunutta karismaa.

Mielikuvitukseni laukkasi jo hurjaa vauhtia. Ajattelin, että tavarat olivat varmastikin päätyneet halliin kuolinpesän mukana. Oliko mies kuollut - ehkä hänen koko perheensä oli kuollut. Oliko se auto-onnettomuus, tulipalo vai kenties perhesurma? Valokuvissa ei kuitenkaan näkynyt puolisoa tai lapsia. Sitä paitsi kuka hylkäisi valokuvamuistot traagisesti kuolleista henkilöistä tällaiseen paikkaan. Ehkä osto- ja myyntiliike oli saanut albumin haltuunsa miehen isän tai äidin jälkeensä jättämästä kuolinpesästä. Mietin, miltä haudassa makaavasta vanhuksesta tuntuisi, jos hän tietäisi minun katselevan nyt hänen perheensä valokuvia - poikaa, joka kenties hänkin oli jo kuollut iästään huolimatta. Ehkä vanhus makasi haudassa poikansa rinnalla - miten surullista.

Siinä selitystä miettiessäni ryhdyin kuvaamaan kuvia ja asiakirjoja kännykälläni. Ajattelin, että kerron ystävilleni tapauksesta ja keksimme yhdessä lisää selityksiä kuville. Kotona keksin kuitenkin etsiä kuvien miestä netistä - minullahan oli kaikki tarvittava tieto henkilötunnusta myöten.

Mies löytyikin todella nopeasti facebookista - ja mitä suurimmassa määrin elossa. En enää muista, oliko hän yhteydenottohetkellä Espanjassa vai Norjassa, jossain reissussa kuitenkin. Hän kertoi, ettei tiennyt kuviensa päätyneen kyseiseen osto- ja myyntiliikkeeseen. Hänellä oli takana avioero ja ilmeisesti ex-vaimo oli vipannut kaikki miehen tavarat piruuttaan menemään.

Jos olisimme olleet elokuvassa nimeltä Amélie, tämä yhteydenottoni olisi käynnistänyt tapahtumaketjun, josta olisi seurannut vaikka mitä huikeaa. Olisin ehkä saanut kuulla miehen vaiheista enemmän tai päätynyt seikkailuun, kun hän olisi pyytänyt minua käymään osto- ja myyntiliikkeessä uudestaan pelastamassa omaisuutensa.

Mutta koska olimme todellisuudessa, tarina loppui tähän. Mies tuumasi vain jokseenkin happamasti, että käy Suomeen palattuaan hakemassa valokuvansa takaisin itselleen. Hän kiitti minua kuivasti ja ilottomasti, eikä koskaan infonnut, että saiko kaikki tavaransa takaisin. Kysyi vain liikkeen tarkkaa osoitetta. Jälkeenpäin en itseasiassa kauheasti ihmettele, että hänen ex-vaimonsa päätyi hävittämään miehen tavarat kirpputorille - sen verran nihkeältä ja innottomalta tyypiltä mies vaikutti.

Tylsimys pilasi tarinani.



maanantai 16. tammikuuta 2017

Myrskynsilmässä ja muita mahdottomuuksia




Ei tuollaista voi tapahtua. Tätä kuulen usein hoettavan. Aivan kuin joidenkin tapahtumien tai tapahtumaketjujen toteutuminen muuttuisi mahdottomaksi siksi, ettei ihmisten mieleen ole pälkähtänyt, että sellaistakin voi sattua. Todellisuudessa tietenkin kaikki mikä tapahtuu, on mahdollista. Ja kaikki mikä tapahtuu, voi tapahtua uudestaan ja uudestaan - jopa samalle henkilölle.

Tästä tulee muuten aina mieleen elokuva Benjamin Buttonin uskomaton elämä, jossa eräs vanha mies kertoi joutuneensa seitsemän kertaa salaman iskemäksi. Alla kooste näistä salamaniskuista, heh.





Noh, mutta jos puhutaan ihan tosielämästä, tunnen oikeasti erään henkilön, joka voittaa aina arpajaisissa. Hän on voittanut lukemattomia tavarapalkintoja, matkalahjakortteja ja ainakin kerran useamman tuhat euroa puhdasta rahaa. Pelkkä miehen nimi näyttäisi vetävän onnea puoleensa, sillä kun toisinaan miehen tuttavat täyttävät kuponkeja miehen nimellä marketeissa, messuilla ja sen sellaisissa paikoissa - mies voittaa silloinkin. Ja koska onni suosii arvanostajaa, mies jaksaa osallistua aina vain uusiin kilpailuihin, josta syystä hän taas voittaa aina vain lisää palkintoja ja kasvattaa näin onnenpekanmainettaan.

Eilen yksi sisaruksistani tokaisi masentuneena, että meidän perhettämme vainoaa harvinaisen huono onni. Yhtyisin varmasti siskoni mielipiteeseen, jos uskoisin, että onni ja epäonni ovat jonkinlaisia itsenäisiä voimia tai korkeamman voiman ohjauksessa olevia asioita.

Vastoinkäymisiä perheessämme totta tosiaan riittää. Kun yhdestä sokista on selvitty, toinen upottaa jo kynsiään heikkoon ihmisenlihaamme.

Esimerkiksi reilut kaksi vuotta sitten eräälle siskolleni syntyi erittäin sairas vauva, jonka vammojen vakavuus selvisi vasta syntymän jälkeen. Pieni ihminen aloitti elämänsä leikkauspöydällä, jossa hänen suolensa aseteltiin muovipussia muistuttavaan siiloon. Muutoin täysin terve vauva sairasti gastroskiisiä eli vatsahalkiota, joka tarkoittaa sitä, että osa tai kaikki vatsan sisältö on luiskahtanut vatsan aukileesta vartalon ulkopuolelle.

En ollut koskaan osannut ajatella, että ihminen voi syntyä niin - koko suolisto ja osa sisäelimistä ulkona. En ollut koskaan osannut ajatella, että jonkun pienen ihmisen elämä alkaisi vastasyntyneiden teho-osastolla kiinni lukemattomissa letkuissa, antureissa ja mittareissa - sängyn yläpuolella läpinäkyvä siilopussi, jonka alapuolen aukosta hänen suolensa valuvat päiväkausia painovoiman avustamana hiljalleen vatsaonteloon etsien ensi kertaa paikkaansa vartalosta, johon ne kuuluvat. En ollut koskaan osannut ajatella, että hänen sydämensä olisi pysähtynyt paineen takia, jos suolet olisi vain tungettu kirurgisesti paikoilleen. En ollut koskaan ajatellut, että lääketiede, joka kykeni vaivoin pitämään hänet hengissä syntymää seuranneen puolen vuoden mittaisen komplikaatioita täynnä olevan tehohoitojakson aikana, ei salli itselleen lupaa lopettaa, kun mitään ennustetta suuntaan tai toiseen ei ole olemassa.






Kolme kuukautta myöhemmin pieni tehohoitovauva taisteli yhä elämästään, mutta 64-vuotias isäni kuoli. Kuolema oli erityisen traaginen ja kaikkea muuta kuin kaunis. Samaan aikaan odotin itse oikeudenkäyntiä, sillä olin saanut työni kautta kimppuuni henkilön, joka kertoi haluavansa puukottaa minua vatsaan.

Tässä vain muutama esimerkki perheellemme sattuneista mahdottomalta tuntuvista asioista, jotka tapahtuivat kaiken lisäksi yhtä aikaa. Enempää en ala listaamaan. Saimme isäni kunnialla hautaan ja oikeus tuomitsi uhkailijani sekä käräjillä että hovissa. Siskonlapsikin on yhä elossa, edelleen ilman ennustetta, letkujen ja suomalaisen lääketieteen osaamisen varassa, mutta useimpina päivinä kuitenkin iloisena hymyillen.

Vastoinkäymiset eivät todellakaan ole jättäneet perhettäni rauhaan. Ja nyt olemme jälleen myrskynsilmässä, lamaantuneina tyrmistyksestä. En halua avata nykytilannetta enempää.

Ihmiset puhuvat mielellään hyvästä ja huonosta tuurista, niin kuin elämän merkitykselliset tapahtumat voisi niputtaa vain kahteen läjään. Todellisuudessa toivottujen ja ei-toivottujen tapahtumien väliin jää valtava neutraalien asioiden ja tapahtumien joukko, jolla on yhtä lailla suuri merkitys elämässämme.

Neutraalien siis sikäli, että näistä asioista on tullut meille niin tavanomaisia, ettemme osaa juurikaan kiinnittää niihin huomiota. Iloa ja surua ne voivat aiheuttaa huolimatta siitä, että korkeimmat huiput puuttuvat.

Kun tietää, että jossakin on ystävä, jolle voi soittaa koska tahansa. Että kotioven sulkeuduttua kukaan vieras tai ulkopuolinen ei pääse sisään.

Ihan vain se ettei satu, alkaa merkitä uskomattoman paljon, kun kiemurtelee peiton alla migreenituskissa tai istuu pyörtymäisillään lentokoneessa neljänkymmenen asteen kuumeessa. Kunnon yöunet saavat aivan uudenlaisen merkityksen, kun ne yhtäkkiä kadottaa tyystin ja valvoo esimerkiksi neljä yötä putkeen. Ja sekin, että puhelin pysyy mykkänä, eikä kukaan ilmoita, että lapseni on kuljetettu juuri ambulanssilla ensiapuun.

Eivätkö nämä kaikki ole muka merkityksellisiä asioita?

Paska palaa paremmin kiinni muistoihin. Se on kai luonnonlaki. On helpompi nähdä, mitä kaikkea kamalaa ja epämiellyttävää on tapahtunut, kuin miten monena päivänä sai olla tyytyväinen, huoleton ja tuntea jopa onnea - jos se onni ei siis ollut aivan satumaista.

Ehkä pitäisi lopettaa kokonaan puhe huonosta ja hyvästä onnesta. Asiat vain tapahtuvat, vyöryvät yli kuin valtameren aallot, mylläävät elämän kerta toisensa jälkeen viisveisaten todennäköisyyksistä ja ihmisten luokittelusta ja päivittelyistä. Jotkut jutut tuntuvat heti hyviltä, kuten vaikkapa lottovoitto. Toiset tapahtumat tuntuvat taas epäreiluilta, kohtuuttomilta ja täysin sietämättömiltä.

Mutta kaikki tämä on vain ensivaikutelmaa. Hyvä voi aiheuttaa pahaa, ja vastoinkäymiset tuoda onnenhetkiä. Eihän sitä koskaan tiedä. Kaikki mikä tapahtuu, on mahdollista.




lauantai 7. tammikuuta 2017

Kun ei ole mistään kotoisin

Ensimmäisiä nivelbusseja Helsingissä. Kuva: Helsingin Sanomat


Mistä päin olet kotoisin? Kysymys on tyypillistä small talkia. Useimmilta vastaaminen sujuu yhdellä sanalla, minkä jälkeen kysyjä usein unohtaa koko asian. Mutta entä, jos ei ole kotoisin mistään - mitä silloin voi vastata? Itse kerron uhallanikin totuuden, vaikka "en mistään" -vastaukseni toinen merkitys kielessämme onkin, ettei vastaaja ole muutenkaan ihmisenä yhtikäs mitään.

Minä synnyin Vantaalla. Sen jälkeen asuimme vuosikausia Helsingissä, josta muutimme Joensuun kautta Varsinais-Suomeen. Kymmenvuotiaana olin ehtinyt käydä neljää eri koulua kolmella eri paikkakunnalla.

Koska ihminen viettää varhaislapsuutensa miltei tiedottomuuden kaltaisessa tilassa (näin aikuisuudesta käsin määriteltynä), en ehtinyt kasvaa kunnolla kiinni silloisiin kotikulmiini. Tästä huolimatta jokin minussa rekisteröi kuitenkin herkeämättä ympäristöäni, ja jätti lähtemättömiä jälkiä aivojeni limbisen järjestelmän arkistoihin. Se jokin oli kyky aistia ja tuntea.

Varhaisimmat vahvat kotiseutumuistoni liittyvät puistonpenkkeihin, metroon, liikenteenvilinään, väentungokseen, kaikuviin katuihin ja porraskäytäviin Kruunuhaassa, Itäkeskuksen punatiilisiin kerrostaloihin ja rautatieaseman tuoksuun.

Juureni eivät kiinnittyneet lapsuudessani mihinkään, eivätkä ole tehneet niin myöhemmässä elämässänikään. Olen asunut 15 vuotta Turussa, enkä tunne edelleenkään Turkua kotikaupungikseni tai itseäni turkulaiseksi.

Joskun epäilen, ettei minulle kasvanut juuria ollenkaan, etten kykene tarttumaan koskaan mihinkään. Tästä huolimatta yllättävän moni asia herättää minussa turvallisia ja kotoisia tuntemuksia. Joka kerta esimerkiksi Helsinkiin päästyäni tunnen saapuneeni kotiin, tunne on ollut sama aina sen jälkeen, kun muutimme sieltä pois. Sen tekevät kylmä viima metrotunneleissa ja metrojunan kiihdytysääni. Asemahallin äänimaisema. Raitiovaunujen vihreäkeltainen väritys. Eläinmuseon julkisivu. Ihmispaljous suojateiden edessä, värejään mielivaltaisesti vaihtava liikennevalojen armeija, kaupungin äänten vaimeneminen lumisateessa, kivijalkaputiikit, ruusuaidat. Muoviin pakattujen pornolehtien kannet.

(Älä naura. Silloin kun olin alle kouluikäinen, lippakioskien ikkunat oli teipattu täyteen tuoreimpien aikakauslehtien kansia - joukossa myös pornolehdet. Muistan ihmetelleeni kioskin ohi kulkiessamme suureen ääneen äidilleni, että onko tädin tissit niiiiin painavat, että niitä täytyy tukea (puisilla) kainalokepeillä.)

Muistan lapsuudestani haitaribussit ja hissien taittuvat ovet. Suomenlinnan lautan. Ensimmäisten mustaihoisten ihmisten ilmaantumisen katukuvaan. Sanan pakolainen. Muistan, että mustalaisnaisilla oli kuningatarten vaatteet ja miehillä puukot taskuissaan. Joukkoliikenteen sarjalippu oli pitkänmallinen ja työnnettiin koneeseen, jossa leikkuri napsaisi lipunreunasta neliön ja löi tyhjälle riville selitykseksi aikaleiman. Koskenkorvapullo oli saman muotoinen kuin nykyäänkin, ja kerrostalotyömaita ympäröivillä kallioilla lojui värikkäitä sähköjohdon pätkiä ritsan ammustarpeiksi sekä kiehtovaa punaista muovinauhaa, jonka tähtipäiset, kiiltävät metallinallit odottivat räjäyttämistään.

Muistan kuinka vanhat haisevat miehet nukkuivat kylkiasennossa bussipysäkkien penkeillä. Ja isot pojat juottivat variksia humalaan. Miten moneen kertaan tallotut purukuminjämät täplittivät asvalttia ostarin edessä. Ja oranssiturkkiset oravat söivät pähkinöitä kädestä Mustikkamaalla. Meren tuoksun kaikkialla.

Vanhempani ja heidän vanhempansa ovat asuneet Helsingissä koko ikänsä. Lähes kolmekymppiseksi saakka puheestani tunnisti helsinkiläisyyden. Nykyisin murteeni on sekoittunut turkuun. Mutta jostakin syystä tunnen olevani kotona sitä aitoa ja alkuperäistä (en tarkoita mitään nasaalislangia) helsinkiä puhuvien keskuudessa. Ja yllätys yllätys, lyhyt pyrähdyksemme Joensuussa teki saman itärajan murteille, ne tuntuvat korvaani tutuilta ja turvallisilta.

Olen lukenut, että ihmisen varhaisimmat muistot liittyvät nimenomaan aistihavaintoihin ja niihin kytkeytyviin tuntemuksiin. Että äänien, paikkojen, hajujen, makujen, kasvojen, sanojen jne. muistaminen on mahdollista aivan syntymästä saakka, sillä varsinkin varhaislapsuuden aistimuistojen tie aivojen muistoarkistoon on paljon suorempi ja niiden jälki vahvempi kuin myöhemmässä vaiheessa kerättyjen muistojen.

Väittelin aiheesta aikoinaan kaverini kanssa, joka intti kivenkovaan, ettei metro voi herättää minussa niin vahvaa kodikkuuden tunnetta. Hän ei uskonut, että tunneleista hönkivää viimaa haistellessani tunnen palanneeni kotiin - enhän minä nyt herrajumala ole koskaan metrotunneleissa sentään asunut. No en niin, mutta matkustaminen niissä äidin hanmeenhelmasta kiinni pitäen jätti aivoihini lähtemättömän jäljen tuttuudesta ja turvallisuudesta.

Minusta on hassua, että suomen kielessä kotipaikalla on jonkinlainen kytkentä ihmisen arvoon. Se että on jostakin kotoisin tarkoittaa, että ihminen on sentään jotakin. Varmaan perua jostakin kartanoiden ja talonpoikien ajoilta, jolloin tilan olemassaolo ja maaomistusten laajuus määritteli sen, oliko ihminen miten onnistuneen suvun jälkeläisiä.

Minun vanhempani ovat kotoisin Helsingistä, mutta minä itse en mistään. Juurettomuudessa on se hyvä puoli, että koti kulkee aina sinne minne minäkin. En tarvitse vuosisatoja pitkiä suku- tai kotipaikkaperinteitä pysyäkseni pystyssä, mikä on aika hienoa.

Pikkuveljeni tutkii parhaillaan muuten sukuni juuria äitini puolelta. Sekamelskalta näyttää, kovin vaikuttaisi ruotsalaiselta ja saksalaiselta veri tämän suomalaisen suonissa.



Tutuista tutuin puistonpekki.

Puistonpenkkimuistojen toinen tuttava.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Älkää viekö mun Kuuta!




Aivan äskettäin päähäni tuutattiin täysin uusi näkökulma. Nimittäin että jos kuuta ei olisi, meillä ei välttämättä olisi myöskään magneettikenttää. Ilman magneettikehää taas kompassit eivät toimisi, eivätkä eläimet löytäisi mannerten ja valtamerien poikki eksymättä. Mikä pahinta, ilman magneettikenttää aurinkotuulet repisivät ilmakehän mukanaan ja kaikki elollinen altistuisi avaruuden tappavalle säteily- ja hiukkaspommitukselle. Jos mitään elollista siis ylipäätään löytyisi koko planeetalta ilman kuuta.

Mikä järisyttävä skenaario ottaen huomioon, kuinka monta kertaa olen naureskellut tarinoille, joissa suunnitteilla on Kuun varastaminen tai tuhoaminen. Nonni, enää ei naurata yhtään. Näpit irti meidän Kuusta!

Tähän saakka viisaat ovat olleet sitä mieltä, että magneettikenttä on maan sisäisen geodynamon ansiota. Radioaktiivisten aineiden hajoaminen pitää maan ytimen sulana ja antaa energiaa maan kuoren alaisille plasmavirtauksille, jotka taas maapallon pyörimisliike vääntää pyörteisiksi. Koko maapallon sisus on kuin jättimäinen, ja tällaiselle tavikselle melko vaikeaselkoinen dynamo, joka ruokkii itse itseään ja synnyttää planeetan ympärille suojaisan magneettikehän. Sen sisällä maapallo köllöttelee suhteellisen turvassa avaruuden äreydeltä ja aurinkotuulten raivolta.

Tuoreen tutkimuksen mukaan energia maapallon sisäiseen dynamoon ei ehkä olekaan maan itsensä synnyttämää, vaan saattaakin tulla kuun vuorovesivoimilta. Ja jos kuu vietäisiin pois, magneettikenttä katoaisi. Tämän yllätyksellisen tiedonlisän sivistykseeni tarjosi Prisma Studio.

Nykytiedon mukaan ilmeisesti kaikilla maan kaltaisilla pieniä tähtiä elinkelpoisella vyöhykkeellä kiertävillä planeetoilla on suojaviittanaan magneettikenttä. Nyt on tutkittu, että vuorovesivoima vähintäänkin edesauttaa magneettikehän syntymistä, ellei ole jopa sen elinehto. Vuorovesivoiman voi aiheuttaa minkä tahansa läheisen taivaankappaleen painovoimakenttä. Monilla maan kaltaisilla eksoplaneetoilla vuorovesivaikutuksen aiheuttaja voi ilmeisesti olla myös tähti, jota planeetta kiertää.

Maa kiertää Aurinkoa kuitenkin niin etäällä, että maassa vuorovesivaikutuksen aiheuttaa pääasiassa Kuu. Auringon vastaava vaikutus maahan on vain kolmannes Kuun vaikutuksesta. Sitä Prisma Studio ei valaissut, että riittäisikö Auringon vuorovesivoima kuitenkin pitämään jonkinlaista magneettikenttää yllä ja riittäisikö kyseinen magneettikenttä suojelemaan elämää pallollamme.

Minua aihe kiinnostaa kovasti, sillä aloin vastikään haaveilla magneettiaistista eli kyvystä suunnistaa monien eläinlajien tavoin maan magneettikenttien avulla. Hailla on kuulemma kuonossaan magneettiaistimet, joiden ansiosta ne voivat vaeltaa valtamerissä eksymättä. Samoin muuttolinnuilla on kyky olla jatkuvasti perillä siitä, missä kohtaa maapalloa ne sijaitsevat. Magneettiaisti löytyy myös monilta muilta eläinlajeilta kuten nilviäisiltä, sammakoilta ja lepakoilta.

Saksalaisyliopistossa työskentelevä eläintieteen professori Hynek Burda väittää nyt, että magneettiaisti voi löytyä myös isoilta nisäkkäiltä. Että peurat ja lehmät asettuvat mielellään Maan magneettikentän myötäisesti, ja että magneettiaisti voi löytyä jopa ihmisiltä piilevänä.

Magneettiaisti olisi erittäin kätevä ainakin minun kaltaiselleni ikieksyjälle.

Katsoin juuri Kon-Tikin. Joo, neljä vuotta myöhässä senkin.

Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo norjalaisen tiedemiehen ja tutkimusmatkailijan Thor Heyerdahlin sekä hänen viiden kaverinsa vuonna 1947 toteuttamasta pähkähullusta matkasta alkeellisella lautalla Tyynenmeren yli.  Retkikunta onnistui matkaamaan noin 8 000 kilometrin matkan Perusta Polynesiaan lautalla, joka oli rakennettu yhteen sidotuista balsapuun rungoista. Suoritus oli huikea, sillä lautta oli lähes ohjauskyvytön, ja herra Heyerdahl itse uimataidoton.

Lisäksi porukassa oli vain yksi navigointitaitoinen henkilö ja hän olikin sitten jengin ainoa, jolla oli minkäänlaista aiempaa merenkulkukokemusta. Olihan heillä mukanaan myös kompassi, mutta silti jonkun piti osata sijoittaa matkan eteneminen myös kartalle, jotta hommassa oli minkäänlaista järkeä - jos siinä sitä oli senkään jälkeen.

Veikkaan, että keskellä Tyynenmeren autiutta lauttaa ympäröivien haiden piirittämänä useammallakin tutkimusmatkaajista kävi mielessä, että olisipa magneettiaisti. Jos ei nyt sillä nimellä, jollain kuitenkin. Että osaisi sijoittaa itsensä kartalle ja tietäisi, onko lähimpään rantaan 4 000 vai 2 000 kilometriä.

Itse tarvitsisin kipeästi magneettiaistia, sillä viime aikoina olen miettinyt tutkimusmatkailijaksi ryhtymistä. En nyt noin hulluksi kuin nämä norjalaiset kahelit, mutta kuitenkin. Tutkimusmatkailu on aivan liian aliarvostettua.