sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Sota omaa kykenemättömyyttä vastaan



Minulla on pistooli vieressäni sohvalla. Täysi-ikäistynyt poikani räpläsi sitä innoissaan aiemmin tänään äitienpäivävisiitillään. Hänen mielestään olin salannut häneltä jotakin olennaista, kun en ollut muka kertonut, että minulla on ollut kuulapistooli hallussani ainakin vuoden päivät.

Pyssy jäi lojumaan sohvalle, siihen, mihin poikani kiinnostus sitä kohtaan tyssäsi. Istun samalla sohvalla läppäri sylissäni. Pistoolista ovat kaasu ja kuulat loppu, enkä jaksa nousta ylös, ruuvata kahvaa auki kuusiokulma-avaimella, työntää uutta patruunaa sisään, ruuvata kantaa takaisin kiinni ja räpeltää lipasta täyteen kuulia. Jos en olisi juuri maalannut olohuoneeni seiniä, ja paklannut kaikkia vanhoja ruuvinreikiä näkymättömiin, asentaisin seinään maalitaulusysteemin, johon kuula-aseeni kuulat uppoaisivat pumpulinpehmoisesti aiheuttamatta vahinkoa kotiympäristölleni tai itselleni.

Mikäs sen mukavampaa olisi, kuin ammuskella sohvalla maaten täysiosumia.

Juu - olen kyllä harkinnut myös tikkataulun asentamista, mutta harhaan lentävät tikat ne vasta vaarallisia ovatkin. Hankin kerran magneettitikkataulun, mutta se ei kyennyt täyttämään tehtäväänsä rentoutumistapana vaan sai minut ennemminkin raivoihini, kun tyhmät magneetit eivät pitäneet, ja tikat putoilivat taulusta sitä varmemmin, mitä useamman niistä sain kerralla napakymppiin.

Nappisuoritus, napakymppi, täysosuma.

Maailmassa on hyvin rajattu määrä suorituksia, joiden suhteen voisi rehellisesti sanoa saavuttaneensa yhtäkään näistä onnistumista kuvaavista ilmaisuista. Ei siksi, etteikö niiden saavuttaminen olisi mahdollista monessakin asiassa, vaan pikemmin kai siksi, että mitä paremmaksi ihminen jossakin tekemisessään muuttuu, sitä korkeammalle hän tyypillisesti hilaa omaa henkilökohtaista rimaansa täydelliseen onnistumiseen.

Minä tappelen työssäni joka päivä tekstin kanssa. Taistelen myös tiedon metsästämiseen liittyvien ongelmien kanssa, mutta hankaluudestaan ja aiheuttamastaan megalomaanisesta turhautumisesta huolimatta kyseinen taistelu on kuitenkin hyvin pientä verrattuna tekstin tuottamisen synnyttämään tuskaan.

Tekstin kanssa en voita koskaan. Minulla on aina käsissäni paremmat matskut, kuin mitä onnistun lopulta juttuuni kirjoittamaan. Ilmaisen asiat vaillinaisesti, enkä saa kätkettyä sanaväleihin haluamaani virettä. Tunne puuttuu - siis se oikea ja todellinen, se, jonka ilmaisemiseen minulla ei ole taitoa. Kärsin synnytystuskani ilman kivunlievitystä, mutta kerta toisensa jälkeen jotain jää tavoittamatta. En osaa, en pysty ja mikä pahinta - kipu ei kasvata pätkän vertaa - minä en opi ikinä.

Joka kerta lehtijutun kirjoitettuani olen yhtä pihalla siitä, minkä tasoista tavaralla sain ruudun täytettyäni. Kun sysään tekstin jonkun työkaverini luettavaksi, häpeän kykenemättömyyttäni. Tyypillisesti pidän tekstiä epäonnistuneena räpellyksenä, ja toivon kollegaltani edes jonkinlaista vinkkiä siihen, miten juttua olisi mahdollista parantaa.

Näin kävi myös kuluneella viikolla, kun jätin erään työkavereistani lukemaan sepustustani ja painelin itse repimään hiuksiani epätoivoissani ja täyttämään kahvikuppiani noin kymmenennen kerran sinä päivänä. Odotin jännittyneenä työkaverini tuomiota hipsiessäni loputtoman pitkältä tuntuvan ajan jälkeen takaisin. Joo, joo - ihan raakaversio, olin jo varautunut puolustautumaan. Mutta työpöydän ääressä istuikin ihminen, jonka ilme näytti kummallisen jähmettyneeltä. Hänen silmänsä punoittivat, ja hän nieleskeli anteeksipyytävän näköisenä todetessaan, ettei ollut päässyt puoltaväliä pidemmälle luku-urakassaan

Jätin hänet rauhaan, sillä minustakin olisi veemäistä, jos joku tuijottaisi reaktioitani silmä valppaana lukiessani hänen tekstiään. Tuo lehtijuttuni julkaistiin tänään äitienpäivänä. Se löytyy Turun Sanomien nettisivulta otsikolla: Äiti, joka tappoi isän.

Niinpä, rankka aihe. Rankka haastattelu Turun vankilassa, rankka kohtaaminen tämän elinkautista vankeusrangaistusta suorittavan naisen kanssa ja rankkaakin rankempi kirjoitusurakka. Miten pysyä objektiivisena, miten kuvata todellisuutta näkökulmasta, joka koskettaa lukemattomien naisten ja jopa 10 000 suomalaislapsen elämää joka päivä. Miten upottaa samaan juttuun karuista karuin totuus ja inhimillinen lämpö. Miten raivata tilaa äänelle, jolla ei niin monien mielestä ole enää oikeutta kuulua. Niille kaikille lukemattomien ihmisten äänille, joiden puolesta tämä yksi ääni puhuu. Pahasti mokanneiden ihmisten, joiden teot koskettavat niin monia.




Napakymppi. Kuulapistoolini oli typerä hankinta, sillä se ampuu kuulat niin vinoon, että maaliin on vaikea osua edes neljän metrin etäisyydeltä. Huolimatta ärsyttävästä viastaan, veikkaan, että onnistuisin saavuttamaan täysosuman sen kanssa varmemmin, kuin koskaan toimittajan urallani.

Joo, älkää muistuttako palkinnoista - yksikään sydämellään työhönsä antautuva ei tee sitä palkintojen takia. Kaikki kunnioitus journalistisen yhteisön minulle tänä keväänä myöntämille tunnustuksille, mutta tosiasia on, että todelliset palkinnot kerään kykenemällä edes joskus kohtaamaan lukijan tekstissäni lähellä sitä tasoa, johon työpöytäni kaaoksen keskellä käydyssä tuskaisessa taistelussani tähtäsin.

Sota omaa kykenemättömyyttä vastaan on rankin taistelu, johon olen koskaan joutunut. Eikä vähiten siksi, että olen vastuussa niin monista. Jos minä en osaa puhua heidän puolestaan, kuka sen taitaa paremmin. Vastuun sysääminen muiden niskaan on sama, kuin luovuttaisin.

Enkä luovuta, en varmasti.






keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Maailmassa on virhe!




Maailmassa on virhe, ei vaan virheitä. Useita, lukemattomia tai niin paljon vähintään, ettei kukaan niitä pysty laskemaan. Ja täällä me vain elämme, sätkimme kuin silakka kotipihan rapakossa ja yritämme olla välittämättä. Yritämme sopeutua olosuhteisiin, joita jokainen järjellinen olento - jopa se silakka - pitäisi hetken pohdittuaan täysin mahdottomina tai suorastaan elinkelvottomina.

Anteeksi, mutta minne voisin reklamoida tästä tilanteesta? Kai käyttäjälläkin on jonkinlainen kuluttajasuoja? Onhan?

Ensinnäkin - miksi kaikki seuraavat asiat ovat näin perseestä.

Rahan ansaitseminen on työn ja tuskan takana, mutta sen tuhlaaminen sujuu kuin itsestään.

Lasten tekeminen... no kaikki tietävät, kuinka kivaa puuhaa se on. Seuraukset sen sijaan mullistavat kaikkien osapuolten elämän, eivätkä aina niin positiivisella tavalla. Pienen onnenhetken seurauksena on siis ehkä kaikkein raskain työ maailmassa.

Sama kaava pätee käänteisesti porkkanoihin, tomaatteihin ja kaikkiin muihin ihanuuksiin, jota taitava puutarhuri voi saada maansa tuottamaan. Ensin kylvät, torjut hallaa, tuholaisia, rikkaruohoja, ahneita naapurin kakaroita ja räkättirastaita, kuivuutta, hometta ja kaikkea muuta, jota maailma on kehitellyt innokkaan multasormen riesaksi. Ja kun sato on vihdoin kypsä korjattavaksi, nautinto kestää vain sen häviävän hetken, kun mansikan maku viipyy suussasi ennen nielaisurefleksiä ja sitten puf - kaikki ilo olikin siinä.

Laihduttamiseen ei koskaan löydy aikaa, lihoaminen sen sijaan sujuu täysin huomaamattomasti kaiken muun arjen lomassa päätä pätkän vertaa vaivaamatta.

On ehkä maailman helpointa saada ihmiset raivoihinsa, mutta yritäpä lepytystä samassa aikataulussa - ei muuten onnistu.

Kaikki rakennus- ja korjaustyö on aikaa ja kärsivällisyyttä syövää puuhaa. Onnistuminen vaatii kovaa työtä ja armotonta osaamista. Mutta kuka vain urpo voi tuhota koko homman muutamassa sekunnissa käynnistämällä esimerkiksi puskutraktorin ja ajamalla koko rakennelman pölyäväksi raunioksi.

Hengissä pysyminen vaatii kamalasti energiaa, säännölliset yöunet, kolme ateriaa päivässä, ansaintakeinon välttämättömyyksien turvaamiseen, sosiaalisten taitojen loppumatonta harjoittamista välien ja sitä kautta etuuksien säilyttämiseksi muiden lajimme edustajien kanssa jne. Kuoleminen sen sijaan ei vaadi minkäänlaista vaivannäköä, tarvitaan vain yksi pieni itikka, joka keksii tökätä imukärsänsä juuri sinuun ja siirtää tappavan loisen elimistöösi. Tai huolimattomasti ajeleva rekkakuski, kompastuminen katukaivantoon tai helvetin huono tuuri hirvikiväärin kanssa. Tai liian nopeasti nielaistu pihvinpala ravintolassa, pikkuruinen geenivirhe tai salamanisku taivaalta.

Miksi helvetissä alkoholin juominen on niin kivaa, ja darra niin kamalaa. Miksi on helpompi mokata kuin onnistua. Miksi hyvän maineen rakentaminen vaatii niin paljon, mutta sen tuhoaminen sujuu hetkessä. Miksi muistan niin huonosti ja unohdan helposti. Miksi toisten arvostelu on kehumista helpompaa. Miksi omien virheidensä myöntäminen on niin vaikeaa. Miksi menomatkat tuntuvat tuskastttuvan pitkiltä, mutta paluumatkat lyhyiltä.

Miksi, miksi, miksi.

Ja sitten tämä olemassaolo, ja sitä koskevat säännöt. Että jos on hyvyyttä ja pahuutta, miksei molemmat ole yhtä sallittuja. Ja jos pahuus on kerran niin kamala juttu, miksei sitä harjoittava ihminen vain räjähdä samantien kappaleiksi ja poistu kiusaamasta niitä, jotka pyrkivät hyvyyteen. Miksi pitää odottaa tuomiopäiviä, taivaita ja helvettejä, miksei asioita ole voitu järjestellä alusta asti kunnolla niin, että kaikki pystyvät noudattamaan sääntöjä ja kaikilla on hyvä olla, tai muutoin iskee luonnonlaki eli eliminointi.

Sori nyt, Jumala, jos olet olemassa - mutta henkilökohtainen mielipiteeni on, etten sinuna kauheasti retostelisi aikaansaannoksillani. Myönnät varmaan itsekin, ettet ole onnistunut luomistöissäsi kovin hyvin, sääntösi ovat enemmän kuin sekavat ja maailma on niin täynnä virheitä, että hyvä kun me ihmiset mahdumme elämään niiden seassa.

Itse olen 95-prosenttinen ateisti, joten minulla ei varmastikaan ole oikeutta reklamoida näistä asioista Jumalan suuntaan. Tuomari Nurmion sanoin: "Jesse jeesaa, vain jos sitä peesaa..." Toisaalta Big Bangille tai evoluutiolle valittaminenkin olisi täysin turhaa, ne vain vetoaisivat asioiden sattumanvaraisuuteen, keskeneräisyyteen ja tapahtumien tietynlaiseen tarkoitukselliseen tarkoituksettomuuteen.

Että mitä tässä voi sanoa. Maailmassa on virheitä, ja se on vain kestettävä. Ja jos kaikelta vastoinkäymisten kanssa painimiselta ehtii, uutisen niistä virheistä voi aina kirjoittaa. Ja sitten oikaista, jos ja kun se uutinenkin menee ihan mönkään.

Btw, tein muuten tänään oman henkilökohtaisen ja todennäköisesti myös Suomen ennätyksen oikaisullani. Oikaisu koski yhtä ja samaa juttua, johon olin onnistunut upottamaan peräti noin neljä miljoonaa virhettä.

Piti oikein käydä viruttamassa kasvoja kylmällä vedellä ja tuijottamassa itseä peilistä, kun sain oikaisun muotoiltua: Hei, hienoa Rebekka - ylitit taas itsesi älykääpiömäisyydessä!

Leuka ylväästi ylös, ja kohti uusia mokailuja!




torstai 4. toukokuuta 2017

Keisari ilman vaatteita





Vaikeinta elämässä on joutua elämään itsensä kanssa. Joka päivä ja joka hetki ilman mahdollisuutta lomaan tai edes pienen pieneen taukoon. Erinomaisilla ihmisillä on varmasti helpompaa, mutta itse en meinaa tottua tähän mitenkään. Hämmästytän itseni yhä uudestaan ja uudestaan sillä, miten käsittämättömän epänormaaleihin ja urpoihin suorituksiin kykenen.

Erinomaiset ihmiset varmasti miettivät, että tajuavatko tyhmät olevansa tyhmiä. Voin vastata kaikkien mokailijoiden puolesta, että kyllä tajuavat ja jopa reaaliajassa siinä hölmöillessään.

Ongelmana kuitenkin on, että ihminen on juuri sitä, minkälaiseksi sattui syntymään. Juu, pieni mukautuminen ja hienosäätö ovat toki mahdollisia, kun oikein yrittään, mutta perusolemustaan ei pysty muuttamaan. Ei vaikka kuinka yrittäisi, tahtoisi ja uskoisi.

Jotkut sanovat sitä luonteeksi tai persoonallisuudeksi, minun mielestäni kyse on kuitenkin lähinnä luonnonvoimasta. Onnekkaimmat ovat saaneet kodikseen lempeän kesätuulen henkäyksen, laineen liplatuksen sileitä rantakiviä vasten tai kesävehreän metsän tuoksun. He ovat pidettyjä ja helppoja, kaikin puolin kaikkea mukavaa ja täydellistä. Toisilla on ympärillään kuumuutta hohkaava hiekkaerämää, kuivunut kivikkoinen joenpohja tai mitäänsanomaton sänkipelto. Niiden kanssa ei ole niin kivaa, mutta tasaista ja ennakoitavaa.

Minä sain pyörremyrskyn. Epävakaan, arvaamattoman ja voimakkaan. Sen kanssa joudun selviämään joka päivä. Mikään ei ole koskaan hallinnassa, ei minun, eikä muiden. Asiat vain tapahtuvat. Eikä minussa ole kuin kaksi vaihdetta, ON ja OFF.

Kun olin lapsi ja nuori, tiesin, ettei minusta odotettu oikein yhtään mitään. Minuun oli vaikea suhtautua, sillä samaan aikaan, kun vedin nelosia yksistä aineista, toisissa olin jatkuvasti kouluni paras. Kun kulkee toinen jalka kuraojassa ja toinen siististi kadulla, ei päädy mihinkään kastiin. Muistan kuinka eräs opettajani huusi minulle lukion käytävällä, että olen niin tyhmä ja huono, etten kuulu lainkaan lukion kaltaiseen sivistyneeseen paikkaan. Samaan aikaan toinen opettaja sanoi olevansa pettynyt minuun, koska kirjoitin vain 36 sivua ylioppilaskokeen reaalissa - hän kun oli odottanut vähintään 40 sivua, joka olisi taannut minulle ne puuttuvat neljä pistettä täydestä maksimista.

Sain koko nuoruuteni kuulla, ettei mikään oppilaitos tai työpaikka ottaisi minua sisään, koska olin niin vääränlainen. "Ei täällä maailmassa pärjää niin, että tekee vain sitä, mitä huvittaa, tulee ja menee miten sattuu, eikä keskity, jos ei satu kiinnostamaan."

Veikkaan, etteivät peruskoulun ja lukion tuolloiset opettajani tienneet ihmisrodusta nimeltä toimittajat. Heillä ei ollut hajuakaan ammateista, joissa saa tehdä mitä tykkää, innostua asioista ja unohtaa ne kiinnostuksen loppuessa, joissa kaikki ovat jatkuvasti myöhässä ja maailma venyy sekä paukkuu joka suuntaan. Eikä silloin 25 vuotta sitten kukaan ollut tietenkään edes kuullut kirjainyhdistelmästä nimeltä adhd.

Minä en ole koskaan voittanut mitään palkintoja. En ole koskaan edes osallistunut mihinkään kilpailuihin, koska minulla ei ole tapana voittaa mitään. Meille journalisteille ei ole kovin montaa alan kilpailua edes tarjolla, lehtijutusta riippuen 1-3 vuodessa. Tänä vuonna minun juttuni osallistui kaikkiin näihin kolmeen kilpailuun, ja tänään hain toisen kultapalkintoni tältä keväältä. Kolmas kisa on vielä ratkeamatta, ykkössijoja kahminut työni on siinäkin finaalisijoilla.

Tuntuu hämmentävältä, sillä minusta ei odotettu mitään. Minäkään en odottanut itseltäni juuri mitään, enkä varsinkaan palkintoja. Kun minua on nyt haastateltu lehtijuttuihin tai yleisön edessä, edes pokaali kädessä minusta ei ole tullut erinomaista. Olen sama urpo kuin aina, päässäni raksuu tyhjää ja suustani purskahtelee täydellisiä typeryyksiä. En osaa edes näytellä hyvää. Häpeän reaaliaikaisesti sitä, että joudun elämään itseni kanssa. Että kaikki muutkin pääsevät katselemaan vapaasti hienoiksi luokittelemiensa juttujeni taakse ja näkevät minut juuri sellaisena kuin olen: keisarina ilman vaatteita.

Kohtaloni on olla jatkuvasti kiusaantunut itseni seurasta. Mutta minkäs teet, tällaista on elämä.



maanantai 1. toukokuuta 2017

Selvisin!



Meinasin kuolla. Olin itseasiassa melko varma, että kuolen. Jossakin vaiheessa jopa toivoin sitä, sillä eläminen tuntui äärettömän kivuliaalta. Saatoin vähän jopa itkeä, kun kuljin horkassa täristen ympäri asuntoani keskiyöllä ja yritin epätoivoisesti viimeisillä voimillani ravistella kipua irti jaloistani ja käsistäni.

"Nyt on taudilla nimi, se on influenssa B", sanoi lääkäri pirteästi Tyksin päivystyksessä luikahtaessaan vihreiden paperiverhojen välitse sänkyni viereen. Makasin froteiseen sairaalapeittoon kääriytyneenä liian kapealla ja lyhyellä ensiavun sängyllä ja hampaani hakkasivat yhteen. Influenssa! Huhtikuun lopussa!! Juu-u, lääkäri nyökkäsi. Pääsisin kuulemma tilastoihin. Lääkärin valistunut arvio oli, ettei kenelläkään voisi olla niin huono tuuri, että kroppaa runtelisi influenssan lisäksi vielä jokin muu raju tauti, kuten malaria, jota varten olin ylipäätään ensiapuun jaksanut raahautua. Jos olisin mitenkään voimattomuudeltani kyennyt, olisin nostanut käteni hentoiseen vilkutukseen: "Kuule, minulla on juuri niin huono tuuri."

Malariatestit eivät olleet vielä valmistuneet, kun lääkäri passitti minut kotiin viettämään kahdenkeskistä laatuaikaa influenssa B -virukseni kanssa. Sain käteeni viikon sairauslomalapun ja reseptin Tamifluhun. Ajoin taksilla apteekkiin hakemaan tätä "lääkettä". Seuraavan viikon aikana opin helvetin monta asiaa...

1.
Influenssalääkkeet ovat HUIJAUSTA. Itseasiassa sanaa lääke ei pitäisi käyttää lainkaan näiden valmisteiden yhteydessä, koska kyse on myrkystä, jolla potilas yritetään eliminoida. Että jos virus ei tapa, tämä viimeistään. Ehkä niitä myydään länsimaissa, jotta globaaleihin tilastoihin saataisiin tasapainoa. Itselläni Tamiflu aiheutti tunteja kestävää pahoinvointia, johon ei tehonnut mikään, ei edes oksentaminen. Influenssan kestoa lääke ei lyhentänyt, itseasiassa epäilen, että se jopa pidensi sitä.

2.
Aikuinen ihminen voi vajota niin alas, että laskee minuutteja siihen, että voi nielaista taas kuumelääkkeen ilman maksavauriota. Nuo minuutit ovat piiiiiiiitkiiiiiiä.

3.
Kun saa vihdoin taas ottaa kuumelääkkeen ja kammottava lihassärky helpottaa hetkeksi niin, että ihminen kykenee saamaan unta, KUUSI tuntia on aikaraja, jolloin kannattaisi herätä vastaamaan edes yhteen kaikista luurin tukkineista puheluista. Koska muuten läheiset luulevat, että olet KUOLLUT, ja lähettävät pelastuspartion rimputtamaan ovikelloa niin terhakkaasti, että 40 asteen kuumeen haurastuttamat tärykalvot ratkeavat ja kalloluu räksähtää halki kuin munankuori.

4.
Vaikka influenssa on tauti, jota kukaan ei todellakaan halua, melkein kaikki ystäväsi haluavat kuitenkin olla edelleen ystäviäsi influenssatartunnastasi huolimatta. Ystävyys ilmenee eri tavoilla, mutta yhteistä sille on se, että kaikki laskevat päiviä, kunnes voivat todeta olevansa turvassa ja säästyneensä tartunnalta. Sinä saakelin rosvohan levitit tietämättäsi influenssaa ympäriinsä päivän ajan ennen kuin edes tiesit olevasi kipeä.

Yksi viestittää ostaneensa Tamiflu-paketin valmiiksi. Kaikki soittelevat ja viestittelevät taukoamatta varmistaakseen, ettet ole kuollut. Lämpötilaa kysytään usein, se vaihtelee 38-40,2 välillä. Moni tarjoutuu käymään apteekissa, ruokakaupassa jne. edelleen puolestasi. Rohkeimmat vaihtavat kassin kädestä käteen ulko-ovella, ja hulluimmat tyrkkäävät noutoruokapaketin kynnykselle, sinkoavat puoli kerrosta portaita alaspäin ja karjuvat: "Älä vittu yski niitä viruksia tänne päin!".

5.
Ilman näitä ystäviäsi et todennäköisesti pysyisi elossa, sillä influenssa voi kestää ja kestää ja kestää - niin kauan, että toivot jo kuolevasi. Kuumehoureissasi saatat jopa ajatella, että entäs jos tartutat itsesi uudestaan ja uudestaan niin, että kuume vain jatkuu ikuisesti, etkä parane koskaan. Itse vietin viisi vuorokautta 40 asteen kuumeessa ja meinasin jo heittää toivoni toipumisesta. Kun kuudentena päivänä kuume laski hieman alle kolmeenkasiin, tiesin, että olen kohta taas elossa. Influenssassa kuume ei sahaa edestakaisin muutoin kuin kuumelääkkeiden avulla, kun kuume nousee, se pysyy niin kauan, kunnes tauti on sairastettu pois. Jos kuume nousee taudin päätteeksi uudestaan, kyse on jostakin muusta, esim. jälkitaudista. Jep - odotan teitä, aivokalvontulehdus, keuhkokuume ja sydänlihastulehdus!!!

6.
Suomalainen televisiotarjonta panee silmät ja korvat vuotamaan verta. Itseltäni sitä vuosi ahkerasti myös nenästä, joten asuntoni näytti väliin murhapaikalta. Mutta hei oikeesti, Suomen hauskin tavis - onko vähemmän hauskaa ohjelmaa keksitty. Entäpä nämä raahataan saman pöydän ääreen muistelemaan ja vetistelemään joukko artisteja, urheilijoita jne. - vähemmästäkin silmämunat irtoaa. Miksei kukaan ole keksinyt raahata siihen espanjalaiseen linnaan suomalaisia sanomalehtitoimittajia muistelemaan parhaita keikkojaan ja juttujaan?? Tai lähikaupan kassoja, pubiruusuja, tai alakoulun opettajia???? Niinpä, ketä oikeesti hei kiinnostaa!!!

Vaikka olen vastaan kaikenlaisia pakkomaksuja, täytyy myöntää, että Yle on suorastaan laadukas näihin muihin hölynpölykanaviin verrattuna, ja maksan mielelläni yleveron, jotta voin katsoa tv:stä edes jotakin järjellistä - jos siis satun vielä joskus sairastumaan. Usein hyvänkin ohjelman myös Ylellä pilaa kuitenkin raivostuttavalla laulannalla ohjelmaa selostava ääliö, useimmiten englanninkielinen sellainen. Miksi helvetissä ihminen ei voi vaan puhua. Ei, se EI ole tylsää vaan mukavaa ja inhimillistä katsojaa kohtaan.

Ja suomenruotsalaiset: En usko hetkeäkään, että teillä on muka kaikki aina niin hienoa ja ihanaa, eikä mikään mene vikaan koskaan! Ylen pitäisi kyllä mielestäni välttää moisen propagandan levittämistä meidän ruotsinkielisestä väestönosastamme, ettei ilmesty yhtään uutta turhaa railoa halkomaan tätä kansakuntaa!

7.
Minulle selvisi, että myös ystäväni ovat sitä mieltä, että jos jollakin ihmisellä, niin juuri minulla voi olla niin huono tuuri, että saan yhtäaikaa influenssan JA malarian. Tällä kertaa selvisin ilman malaria-loisia. Hyi, menen melkein paniikkiin, kun ajattelenkin niitä uimassa veressäni!

8.
Tähän mennessä olen sairastanut vain yhden veemäisemmän taudin kuin influenssa, ja se on norovirus. Vaikka tämä influenssanikin pani oksentelemaan, noro on ehkä kaikkien nöyryyttävimpien tautien äiti. Muistan vieläkin erään noron, joka nosti kuumeeni 41 asteeseen. Istuin horkassa täristen pytyllä sylissäni ämpäri, ja molemmista päistä lensi tavaraa. Edes viime keväinen salmonella ei ollut yhtä paha, vaikka olikin niin järkky tauti, että muistan ajatelleeni, etten ihmettele yhtään, että jotkut kuolevat moiseen sairauteen. Itselleni kaiken nöyryytyksen kruunaa se, että myös nenä alkaa vuotaa verta - voiko ihminen enää syvemmälle alennuksen tilaan edes päästä!

Jos minulta kysytään, ällöimmät kauhutaudit pitäisi kirjoittaa isolla kirjaimella, jotta ihmiset ymmärtäisivät varoa niitä tosissaan. Influenssa. Noro. Salmonella.

9.
Kun on ollut oikein paska olo, osaa paremmin iloita siitä, että asiat ovat taas hyvin. Etteivät ihmiset suhtaudu kuin biologiseen aseeseen. Ettei satu! Että pystyy hengittämään yhtä hyvin sisään kuin ulos, ettei kasvojen onteloista vuoda nesteitä ja voi katsoa peiliin pelkäämättä, että koko naama on taas veressä.

Melkein kuin olisi syntynyt uudestaan.