sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Sunnuntaihermostus



Eilen illalla paitani alle luikahti itikkaötökkä, joka puri minua VIITEENTOISTA eri kohtaan matkallaan paidankauluksestani paidanhelmaan. Tarkka lajitunnistus jäi sattuneista syistä tekemättä siitä mönjäliiskasta, jonkalaiseksi onnistuin verenimijän vimmaisen metsästämisen jälkeen rutistamaan.

Pidän tätä hyökkäystä ehdottomasti itikkamaailman ylilyöntinä. Viisitoista puremaa on puhdasta aggressiota ja liioittelua. Samaa voisin sanoa Perussuomalaisten eilisestä puheenjohtajavalinnasta. Yksi H olisi riittänyt viestin perille saattamiseksi.

Suomen 100-vuotisjuhlavuosi on pursuillut roppakaupalla väittämiä maamme ainutlaatuisesta hyvinvoinnista. Kuluneella viikolla kuulin väitteen, että "Suomessa kukaan ei kuole nälkään". Kun katsoo jatkuvasti venyvää leipäjonoa esimerkiksi Läntisen Pitkäkadun alkupäässä, miettii väkisinkin, kenen hyvinvointia me satavuotisjuhlissamme juhlimme? Eliitin, jonka ei tarvitse hytistä räntäsateessa kadulla venaamassa ryttyisen muovikassin pohjalle eilistä leipää ja kauraryynipakettia?

Minä en ymmärrä politiikkaa, enkä seuraa sitä kovinkaan aktiivisesti. Veikkaan, että politiikalla on samanlainen suhde minuun. Pahoinvoinnista ymmärrän kuitenkin paljonkin ja sen lisääntyminen viime vuosina suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on lievästi ilmaistuna kiinnittänyt huomioni.

Ristiriita hyvinvointi-korupuheiden ja todellisuuden välillä raapii tärykalvojani. Jos minulta kysyttäisiin, väittäisin sitä yhtä läpinäkyväksi, kuin suvaitsevaiseksi julistautumista. Eräässä tanskalaisessa sadussa eräs tanskalainen satusetä nimitti ilmiötä vuonna 1837 keisariksi ilman vaatteita. Sitä, että tahdotaan nähdä ja pakottaa kaikki muutkin uskomaan asiat ja oma käyttäytyminen paremmiksi/jalommiksi kuin ne todellisuudessa ovat.

Todellisuuden kieltäminen aiheuttaa tällaista, tyrmistyneitä ja itkuisiakin kolmen H:n sunnuntaiaamuja. Se nostaa esiin ääri-ilmiöitä, hätävaroja ja syntipukkeja. Käsiä, joihin tartutaan, kun ei muitakaan ole ojentumassa kohti.

Suomen ongelma on jo pitkään ollut se, että eliitti on etääntyy kasvavalla nopeudella kansasta. Kärjistäen voisi sanoa, että eliitin näkökulmasta tavallisia ihmisiä tarvitaan vain vaaleissa tai palvelijoina. Eliitillä on eliitin leikit, joissa puhutaan niin hienoilla termeillä, että vähemmän koulutetun kansan on mahdotonta ymmärtää, mihin suuntaan heidän maataan johdetaan.

Eliitti ei ymmärrä, miten hyvinvointivaltiossa jollakulla voi olla nälkä. Se ei suostu uskomaan systeemivikoihin huostaanottojärjestelmässä tai vanhustenhuollossa. Köyhyys on laiskuutta ja uupuminen oma valinta. Kun köyhä saa vuokratalonsa rappukäytävässä astmakohtauksen maahanmuuttajataustaisten naapuriensa omintakeisista hajusteista tai kärsii unettomuudesta näiden vuorokausirytmin erilaisuudesta, eliitti nimittelee rasistiksi ja käskee etsimään mukavampia asuinseutuja, jos naapureiden maahanmuuttajatausta ahdistaa. Niinhän eliitti itsekin on tehnyt.

Eliitti suvaitsee maahanmuuttoa, koska sen suvaitseminen on tällä hetkellä muodikkaampaa kuin esimerkiksi köyhän suvaitseminen. Ja rajansa suvaitsevaisuudellakin. Eliitti on huolissaan rivipoliisin etnisestä rasismista, mutta kulkee itse hyvällä omallatunnolla romanialaiskerjäläisen tai verissäpäin puistonpenkillä istuvan alkoholistin ohi. Eihän eliitti ole rasistista, poliisi on. Ja se saamaton nuhjake, varsinkin vähäosainen, joka ei itse pärjää ilman sosiaalitukia ja kehtaa silti valittaa maahanmuuttajista.

En näe erityisen yllättävänä, että tavallinen kansa oikaisee mielipiteissään ja panee kaiken maahanmuuton viaksi. Tämä on kuin klassinen äidin lellivauva -syndrooma, jossa suosikki saa lopulta sisaruksiltaan kunnolla turpaansa, vaikka selkäsaunan olisi ansainnut hänen äitinsä.

Seuraavaksi puhun omasta kokemuksestani. Milloin kaupunginjohtajista tuli pelkkiä organisaatiojohtajia, jotka unohtivat kokonaan, keitä varten organisaatio on olemassa? Että ilman kaupunkilaisia ei tarvittaisi kaupunginjohtajia, eikä organisaatiota.

Täsmälleen sama pätee mielestäni valtionjohtamiseen ja politiikkaan. Pelataan ihmeessä tätä eliittipeliä jatkossakin ja syytetään ongelmista tyhmiä taviksia, jotka eivät tajua mistään mitään ja nostavat siksi valtaan niitä hirveitä rasistipersuja.

Selitä muuten yhdellä tai kahdella lauseella, mitä tarkoittaa sote?

Niinpä, kylläpä kansa on tyhmää, kun ei tällaisia yksinkertaisia asioita tajua. Puree vain selkään (kuin eilinen lintukirppu tai mikä lie minua) eliittiä, joka sentään yrittää tehdä asioille jotakin rakentavasti ja kaikkien parhaaksi.

Pah.

Onneksi minulta ei koskaan kysytä mielipidettä, niin en sitä kerro. Puristan vain suuni tiukasti suppuun ja jatkan selkäni puremapahkuroiden raapimista.




maanantai 5. kesäkuuta 2017

Miten olis armo?



Olen kuulemma hylännyt facebookin, niin se vihjaili. "Rebekka, päivitit viimeksi kaksi viikkoa sitten." Oo, sori - on ollut kiireitä, senkin uuden ajan läheisriippuvainen ja silityksenkipeä tamagotchi!

Enää ei riitä, että huomioi perheensä, ystävät, sukulaiset, työkaverit, naapurit, lapsen tarhatädit ja opettajat, lähikaupan kassan ja tutun mummon bussipysäkillä. Puhelin piippaa taukoamatta ilmoituksia eri applikaatioilta. Pelit kutsuvat viihtymään, some kiljuu seuraa, mainoksia ja tarjouksia satelee joka suunnasta. Tuntuu kuin olisi kytkettynä tuhansin ohuin mutta vahvoin hämähäkinlangoin sinne, tänne ja miljoonaan muuhun suuntaan.

Informaatiota tunkee joka ruumiinaukosta ja ihohuokosesta sisään.  Nälänhätää, terrorismia, poliittista kepulipeliä. Joka päivä haukutaan joku, ja tietenkin kalabaliikkiin on osallistuttava. Sanottava mielipiteensä Auerista, pakolaiskriisistä, Aarniosta, alkoholilaista, perussuomalaisista, Ylegatesta ja poliisista. On valittava puolensa ja yritettävä saavuttaa mielipiteelleen tai mielipiteettömyydelleen hyväksyntä, jotta seuraavana päivänä ei ole itse haukun kohteena ja pahimmassa tapauksessa otsikoissa.  Sillä some-aika vie ihmiseltä elämänsaavutukset sekunneissa. Yksi ajattelematon kommentti riittää tuhoamaan kaiken.

Verenhimo kiihtyy teknisen kehityksen tarjoaman kiihtyvyyden rinnalla. Siinä missä ennen riitti julkinen teloitus silloin tällöin, somessa päitä putoaa läjäpäin joka päivä. Toinen käsi somessa ja toinen liven puolella ihminen on kuin se sadun kaveri, joka yritti suoriutua mahdottomuudesta kävelemällä puoliksi tiellä toinen jalka katuojassa. Kummassa tahansa hän olisi kompastunut, kaatuminen olisi tapahtunut molemmin puolin - eli naama kurassa ja otsa asvaltissa.

Ja kun reaalielämä on vuosi vuodelta yhä rankempaa, resurssit vähenevät, työt lisääntyvät, pitää joustaa ja sukkuloida, juosta kiihtyvällä tahdilla ympäri maailmaa, päteä ja menestyä, ansaita arvostus yhä uudestaan ja uudestaan, pelätä yyteitä, ja potkuja sovitella sanansa äärimmäisen tarkasti, pysyä kauniina, ehtiä urheilemaan, pystyä kasvattamaan lapsensa, elämään unelmia, huolehtia parisuhteesta ja kiskoa näissä kaikissa juoksuhaudoissa haavoittuneita lähimmäisiään takaisin jaloilleen - burnout on vain ajan kysymys. Joskus kahden loppuunpalamisen väliin mahtuu vain pari viikkoa.

Eipä siksi liene suurikaan ihme, että ihmiset oppivat sulkemaan silmänsä ja ottamaan kaiken mahdollisen levon irti pienistä vapaahetkistään työmatkoilla bussissa tai vartista supermarketin hyllyjen välissä ostoskori kädessään. Sulkeutumaan vaatimattomiin tilkkeisiin suoritusten välissä.

Tänään Kupittaan Citymarketissa näin, miten se toimii. Miten viidentoista minuutin aikana yksikään ihminen ei pysähtynyt pitkien hyllyrivistöjen välissä harhailevan viisi- tai kuusivuotiaan kohdalla ja kysynyt, että miksi tämä itkeskelee ilmeisen eksyneenä. Yritin kysyä lapselta tämän vanhemmista, mutta hän ei ymmärtänyt kieliäni. Eikä suostunut tuntemattoman mukaan, vaikka tarjosin kättäni. Kun lähdin etsimään marketin henkilökuntaa, lapsi katosi näkyvistäni. Hän ehti olla kadoksissa vanhemmiltaan lähes puolen tunnin ajan, ennen kuin perheenjäsenet onnistuvat jotenkin löytämään toisensa omin avuin, ilman kuulutuksia ja ilman kanssaihmisten apua.

Olen kohdannut kuluneen kahden viikon aikana uskomattoman monta ihmistä, jotka vaikuttavat nostaneen käsityksensä ihmisyydestä yli-inhimillisyyden tasolle.
Tällaista jälkeä tekee hengästyttävä vaatimustahti. Elämä, jonka arvoa mitataan onnistumisilla ja jossa inhimillisyys on pelkkä pölyyn hautautunut sivistysana kultakehykset ympärillään.

Elämä, jossa on oltava nopea tuomitsemaan, aina oikealla puolella ja riittävän armoton kaikille - myös itselle.