lauantai 8. heinäkuuta 2017

Kun ajatukset katosivat




"Nosta jalka kaasulta, perhonen ylittää tien."
- Eeva Kilpi

Pääni on ollut jo pitkään tyhjä ajatuksista. Tilalla on pursuillut ehtimisen pakkoa, suoriutumisen tuskaa, läjäpäin velvollisuuksia, huolta, hoitamattomia asioita, täyttämättömiä lupauksia ja tekemättömiä töitä. Eteenpäin runnomista. Selviytymistä. Toisten murheiden kuuntelemista, hätää, hätää - loputon hihassa roikkujien joukko apua pyytämässä.

Koko kevään olen ollut kuin vanha läpivedon runtelema puutalo. Jokainen huoneeni oli vallattu. Tuuli puski sisään nurkistani ja paukutti ikkunankarmeista ruudut säpäleiksi ulos syöksyessään. Aurinko tanssi lattialankkujen läpi työntyvän vaahterantaimen lehvästöllä, yö narisutti pitkillä luisilla sormillaan sysimustia nurkkiani ja metsäneläimet tekivät pesänsä verantani alle, piipun päälle sekä olohuoneen sohvannurkkaan.

Tämä kaikki jatkui ja jatkui, loppumaton sirkuskulkue etuovesta sisään ja takaovesta ulos, kattokruunuistani roikkuvat klovnit, pönttöuunin päällä rumpua lyövän apinan kirahteleva nauru ja sänkyni valloittaneiden kadunmiesten kovaääninen kuorsaus - kunnes eräänä aamuna tajusin, että minut oli työnnetty syrjään minusta. Siinä minä seisoin ihmeissäni talominäni ulkopuolella ja mietin, että mitähän järkeä tässä kaikessa oli.

Päätin ravistella itseni irti siitä metelistä, tyhjäksi kaikista niistä kulkijoista ja raahauduin Euroopan toiselle laidalle. Täällä minä nyt olen perustuksiltani kiskottuna ja mietin ikkunoideni korjauttamista. Mietin hakasten uusimista ikkunapuitteista, oven lukitsemista, uusia kattotiiliä haljenneiden tilalle.

Tarvitsen tilaa itselleni.

Ja hiljalleen minuun on alkanut ajelehtia ajatuksia. Hahtuvaisia ja vähän sakeampia. Kiireettömästi virtailevia noroja, jotka eivät etsi avoimia räppänöitä tai sisäänkäyntejä vaan kuljevat seinieni läpi löytääkseen tyhjiä ja hiljaisia huoneita asettua aloilleen.

Ajatukset syntyvät hiljaisuudessa. Ne tarvitsevat lojumista sängyssä pitkälle aamupäivään, yksinäistä kuljeskelua kaduilla. Istumista puiston penkille kesken paahteisen iltapäiväruuhkan katselemaan ihmisiä. Ehkä lasillisen viiniä toisinaan tai hyvän kirjan.

Nyt minua muuten harmittaa, etten pakannut mukaan Erlend Loen romaania Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa. Viihdyttävin kirja pitkiin aikoihin.

Mutta päähäni on silti tullut ajatuksia. Hyviä pieniä ajatuksia, mutta ikiomia. Minun näköisiäni.

Olen iloinen niistä.