Tänään vietetään asunnottomien yötä. Päivämäärällä on minulle suuri henkilökohtainen merkitys. Myös aiheella: hylätyksi tulemisella, yksinäisyydellä ja kodittomuudella.
Sinä, isoäitini, kuolit tasan 12 vuotta sitten asunnottomien yönä. Muistan sen aina, kuinka pieni sitkeä vartalosi harmaantui, kutistui ja jähmettyi laihojen raajojen ikikoukuiksi hoitolaitoksen sänkyyn kahdessa vuodessa. Kuinka viimeiseen saakka olit onnellinen siitä, että vihdoinkin sinulla oli joka päivä ruokaa riittämiin. Ehkä muistisairauden taannuttamana palasit ajassa taaksepäin, josta halki pitkän elämäsi valtavat arvet repineet traumat taas palasivat. Voin vain aavistella, sillä et osannut kertoa siitä, pukea sanoiksi noita järkyttäviä kokemuksiasi.
Koit yksinäisyyttä, jonkalaista on vaikea kuvitella. Yksinäisyyttä, joka ei jättänyt koskaan rauhaan myöhempinäkään vuosinasi, vaan sai ikuisesti pelkäämään hylkäämistä - epäilemään kaikkea ja kaikkia viimeiseen henkäykseesi saakka.
Sinä synnyit vuonna 1913 erääseen pieneen maalaispitäjään. Pienikokoinen mustasilmäinen tyttö, jonka mustat hiukset saivat ihmiset halveksimaan sinua. Niin kuin sinä olisit voinut valita geenisi tai sen, kenen lapseksi synnyit. Huonon naisen tyttäreksi, naisen, joka ei kyennyt huolehtimaan jokaisesta eri miesten kanssa maailmaan saattamista jälkeläisistään - sinustakaan.
Olit vain 6-vuotias, kun jouduit huutolaiseksi. Mietin usein sinua siellä ihmisjoukkojen edessä, pientä tummaa tyttöä risaisissa vaatteissa kauppatavarana. Et pystynyt vielä vanhalla iälläkään juuri puhumaan noista ajoista, niin avoimiksi haavat jäivät. Vuodet vieraiden ihmisten kodeissa, joissa osassa sinua kohdeltiin kuin orjaa ja toisissa pidettiin palvelijana. Mutta ruokaan liittyvistä traumoistasi ei ollut vaikea päätellä, että nälkää sinä jouduit näkemään.
Suoritit kuitenkin keskikoulun loppuun iltakoulussa, mikä oli suoranainen ihme noissa oloissa eläneelle tyttölapselle. Sinä et kärsinyt aikasi lasikatoista tai piitannut siitä, mikä on naiselle ja köyhälle soveliasta.
Jo hyvin nuorena päätit ottaa ohjat omiin käsiisi ja karata palvelusperheestäsi. Onkin monilla tavoin vain sattuman oikkua, että minä olen nyt tässä naputtelemassa tätä kirjettä sinulle. Olit karatessasi vasta 15-vuotias ja matkalla Höyrylaiva Kurun kyytiin. Sinä kuitenkin myöhästyit sen kohtalokkaan verran, että alus ehti irrota laiturista. Onneksi, sillä laiva upposi miltei heti tämän jälkeen ja vei pohjaan yli 130 ihmistä. Käsittääkseni et hankkinut uimataitoa koskaan, joten sinulle tuo matka olisi ollut kohtalokas, eikä minuakaan silloin olisi olemassa.
Karkumatkaa omaan elämääsi et kuitenkaan jättänyt väliin, vaan kulkusi vei Tampereen kautta Helsinkiin.
Olit urhea nainen, 155-senttinen sitkeä selviytyjä, eikä sinua pelottanut puhkaista loputtomaan yksin yrittämiseen liittyviäkään näkymättömiä kattoja kerta toisensa jälkeen.
Työskentelit rahtilaivoissa siivoten ja emännöiden vuosien ajan. Nainen merillä tuohon aikaan ei ollut aivan tavallinen juttu. Sodan alettua värväydyit muitta mutkitta lotaksi, ja vielä vuosikymmenien jälkeen nauroit kysymykselleni, että pelottiko luotien viuhuessa yli. "Ei", sinä vastasit, "meitä nauratti". Viisikymmenluvun alussa rikoit taas tabuja ja avioiduit itseäsi 15 vuotta nuoremman miehen kanssa, sait pojan ja erosit vastoin kaikkia ajalle sopivia tapoja.
Ponnistit elämääsi tyhjätaskuna, ilman minkäänlaista perheen tukea ja paiskit koko elämäsi töitä varmistaaksesi vanhuuden, jossa ei tarvitsisi nähdä nälkää. Moni helsinkiläinen vaikuttaja saattaa muistaa sinut kokousreissuiltaan Säätytalolta, jonka narikassa tienasit yllättävän hyvin hankkien lopulta yksin isohkon, velattoman asunnon Kruunuhaasta.
Mutta niin kuin usein käy, pärjääminen muuttui taisteluksi ja taistelu lopulta pakkomielteeksi, jossa hellittäminen olisi tarkoittanut maailmanloppua. Niinpä muistan hyvin lapsuudestani, kuinka matkustin mukanasi kupongin kanssa metrolla kaupungin toiselle laidalle, jossa sait voipaketin viisikymmentä penniä halvemmalla kuin lähistön kaupoista. Ja kuinka salaa kiikutin roskikseen homehtuneita leivänkannikoita ruokakomerostasi, ettet sairastuttaisi itseäsi saituudellasi. Ja lopulta matkustin säännöllisesti Turusta Helsinkiin kantaakseni muovikasseittain ruokaa sinulle, koska tiesin, että värjöttelit asunnossasi nälissäsi säästäen yhä roposiasi vieläkin pahemman päivän varalle. Sellaisen päivän, ettei kaapeista löytyisi edes jauhopussia, josta saisit madot pois noukkimalla keitettyä puuron.
Isoäitini, sinä et oppinut koskaan elämäsi aikana luottamaan, että sinulla olisi vielä huomennakin katto pääsi päällä ja lautasella sen verran ruokaa, että pysyisit elossa. Säästäminen ja huomiseen varautuminen loppui vasta, kun nopeasti edennyt vaikea muistisairaus pyyhki armollisesti aivoistasi pois tiedon kantakaupungissa tyhjillään odottavasta kodistasi, kaikista osakkeistasi ja säästötilisi saldosta.
Olit 92-vuotias, kun kuolit. Jostakin syystä sydäntäni repi kohtalon armoton iva, joka lukitsi sinun lähtösi asunnottomien yöhön, kodittomuuteen. Sillä sitä sinä olit koko pitkän elämäsi, jostakin syvältä korjaamattomasti juuriltasi revitty, vailla huolenpitoa, turvaa ja henkistä kotia. Ihminen, joka vasta muistin hiipuessa suostui uskomaan, että jollekulle jonakin oleminen ei edellyttänyt aina vastapalvelusta tai maksua.
Tänä iltana minä mietin sinua, isoäiti. Lasikatoista piittaamaton orpolasta, itsenäistä ja vahvaa naista vangittuna loppuun saakka sitkeään yksinäisyyteen.
Ehkä juoppo poikasi - kelvoton isäni, joka lopulta kaatoi elämäntyösi ja säästösi kurkustaan alas kolmessa vuodessa kuolemasi jälkeen - ajatteli sinua tämän runon kirjoittaessaan:
Joskus ikkunaani kolkuttaa
syksyn riisuma oksa,
kuin pakolaisen matkasauvasta,
hiljainen kopsa.
Tuulisena iltana itkien
yhä ikkunaani vasten.
Myös minun se laulu on,
laulu kaikkien orpolasten.
Rakkaudella,
Rebekka ree repata, repalisko repsis
- niin kuin sinulla oli tapana sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti